Suomen konsensuspolitiikan talouspoliittinen perusta ordoliberalismi – uusliberalismin saksalainen haara (social market economy) – menetti asemansa jo 1980-luvun lopulla. Yhteiskunnallisen tasapainon määrittely oli tuolloin kolmen kauppa. Se oli keskuspankin (rahapolitiikka), valtiovallan (finanssipolitiikka) ja työmarkkinaosapuolten (makrotalous) politiikan yhteensovittamista.
Konsensuspolitiikalle ei ole kuitenkaan kehitetty uutta talouspoliittista perustaa. Niinpä taloudellisen liberalismin toinen, anglo-amerikkalainen haara, on saanut yliotteen: tasapaino syntyy markkinoiden kautta.
Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen vahvisti äskettäin – taas kerran – että kokoomus on ”vastuullisen sosiaalisen markkinatalouden kannalla”.
Kaikki aika alkaa näyttäytyä vieraalta, toisten omistuksessa olevalta ajalta.
Sosiaalisen markkinatalouden mainittujen kolmen toimijan mahdollisuudet talouden ohjaamiseen ovat jo hapertuneet, ja yksi osapuoli – työantajat – on sanoutunut siitä kokonaan irti. Miksi? Teollisuusporvariston keskinäinen kansallinen solidaarisuus, yhteinen intressi yhteiskunnallisena luokkana perustui tarpeeseen sovittaa yhteen kansallisen teollisuuspääoman kokoonpanon vaihteluista johtuneet tuottavuuserot.
Nyt hallitsevalla kansanvälisellä finanssipääomalla ja -porvaristolla tätä intressiä ei ole. On muodostumassa kansainvälisen finanssiporvariston maailmanlaajuinen yhteinen intressi. Tämä intressi ei anna paljoa arvoa perinteellisille kansallisille teollisuuspääoman ja -porvariston tavoitteille. Tuotannon kasvutavoitteet, kuten pääoman voittotavoitteetkin, ovat nyt kaksinumeroisia prosenttilukuja. Kansallinen teollisuuspääoma joutui tyytymään useimmiten yksinumeroisiin lukuihin.
Monien muiden maiden tavoin myös Suomessa on pitkään ja systemaattisesti ajettu verojen alentamista sosiaalisesti eriarvoistavalla tavalla niin sanotun dynaamisen efektin aikaansaamiseksi. Samanaikaisesti monen maan kansantaloudet ovat velkaantuneet todella rajusti. Arvioiden mukaan valtioiden yhteenlasketun julkisen velan määrä on tänä vuonna noin 35 biljoonaa dollaria ja se kasvaa vuoteen 2011 mennessä 45 biljoonaan (1 biljoona = 1 000 miljardia).
Vaikka valtioiden yksittäiset lainat kyettäneen yleensä hoitamaan, on poliittinen kysymys, mihin mittaan lainat on tarkoitus maksaa pois kaiken kaikkiaan. Vai onko kysymys vain riskitasojen, siis korkotasojen sääntelystä? Logiikka olisi tällöin sama kuin aikoinaan kun ”työttömän” köyhäinhoidosta siirryttiin ”työttömyyden taloudelliseen sääntelyyn”.
Ohjelmallisesti tämä tarkoittaa julkisen talouden ajamista konkurssiin ja palvelusektorin laaja-alaista yksityistämistä. Neuvostoliitto ajettiin konkurssiin samalla mallilla, tukeutumalla USA:n sotilasteolliseen kompleksiin: amerikkalaisille lisää töitä sotilasteollisuudessa ja neuvostoliiton kansantalous kuralle sotatalouden raskaiden kustannusten avulla. Yksi valtiokapitalistinen valtio, USA, ajoi toisen samanlaiseen konkurssiin.
Kokoomuksen talousopilla ei siis ole enää reaalista perustaa. Siinä menneisyys on nykyisyyttä ja tulevaisuus menneiden vuosien lumetta. Tähän myös perustuu kokoomuksen tukeutuminen jo 1930 -luvulta tuttuun työn -retoriikkaan.
Sosiaalinen palkka
Suomalaisen ordoliberalistisen talouspolitiikan yksi keskeinen tulos oli välittömän rahapalkan osittainen siirtäminen sosiaaliseksi palkaksi, siis palkaksi, joka maksettiin meille omana aikana. Sosiaalinen palkka tarkoittaa, että olemme valmiita laskemaan omaa välitöntä henkilökohtaista rahapalkkaamme voidaksemme turvallisin mielin jättää jonkun toisen huoleksi monet itsemme kannalta välttämättömät ja tärkeät asiat, kuten lasten koulutuksen, sosiaali- ja terveydenhuollon sekä monet muut yhteisölliset tehtävät.
Kutsumme näitä yhteiskunnallisiksi palveluiksi. Maksamme ne sillä ehdolla, että ne ovat käytettävissämme kun tarvitsemme niitä.
Näin ostamme itsellemme omaa aikaa. Oma aika on meille jokaiselle kalleinta omaisuutta, ja se on tärkeimpiä yhteiskunnallisen rikkauden mittoja: se on pitkälle kehitetyn työnjaon ja yhteistyön tärkein tulos. Ilman työnjakoa ja yhteistyötä meidän pitäisi itse kunkin käyttää kaikki aikamme ruuan hankintaan sekä välittömän turvallisuuden takaamiseen.
Kaiken työnjaon ja yhteistyön, ja kaiken taloudenpidon perustavoite on viime kädessä yhteisesti tuotetun omakohtaisen ajan lisääminen ja sen omakohtainen sääntely. Sosiaalinen palkka on yksi tämän yhteiskunnallisen rikkauden ilmenemismuoto.
Oma aika ei tarkoita sohvalla löhöämistä. Oma aika tarkoittaa päinvastoin henkilökohtaisesti tärkeiden ja merkityksellisten yhteisöllisten tehtävien tekemistä ilman, että niiden tuotokset kulkevat raha- ja palkkamuodon kautta: Hoidamme lapsiamme ja vanhuksiamme, perhettämme, osallistumme yhteiskunnallisiin rientoihin, opiskelemme, luemme ja kirjoitamme, rakennamme yhteisöämme, pidämme hauskaa ja iloitsemme elämästä. Tämä kaikki on mahdollista vain kun meillä on johonkin mittaan sosiaalisen palkan takaamaa, yhteisesti tuotettua omaa aikaa.
Sosiaalinen palkka mahdollistaa siis omalta osaltaan teollisen pääoman uusintamisen edellyttämän aika- ja paikkasidonnaisen työteon. Pääoman kasautuminen ei olisi mahdollista ilman sosiaalista palkkaa. Teollinen pääoma yksityistää ja saattaa rahamuotoon oman edellytyksensä: vertaismuotoisen, yhteisöllisen arvojen tuottamisen maksamatta sen tuottajille senttiäkään.
Perustulo
Vain elävä työ ja työntekijä luo arvoa, ja vain ne voivat toimia perustulon tuottajina. Perustulo on tuotettava samassa arvomuodotusprosessissa kuin sosiaalinen palkkakin.
Mikä ero on sitten sosiaalisella palkalla ja perustulolla? Palkan sanotaan olevan aina vastikkeellista, kun taas perustulo on vastikkeetonta, se tulisi kaikille kuin illallinen Manulle. Sen käyttö jäisi itse kunkin ratkaistavaksi. Se on ikään kuin yleinen, avoimesti käytettävissä oleva ”seteli”, toisin kuin ehdotetut terveys- ja koulutussetelit. Se olisi henkilökohtainen resurssi, jonka voisi kohdentaa parhaaksi katsomallaan tavalla.
On tietysti täysin virheellistä uskoa, että meille maksettaisiin palkkaa sen mukaan, minkä taloudellisen arvon tuotamme työssämme. Työmme arvo mitataan jälkikäteen markkinoilla. Nykyään globaalina mittana on ko. tuotteen tuottamiseen tarvittava ”yhteiskunnallisesti välttämätön keskimääräinen työaika” (Marx). Tämä aika on suhteutettava siihen työaikaan ja -määrään, joka menee työntekijöiden itsensä tuottamiseen, kasvattamiseen ja kouluttamiseen, siis pitämiseen ”kilpailukykyisinä”.
Pitkässä juoksussa myös työntekijän arvo mitataan sen mukaan, mikä on työvoimatavaran tuottamisen ”yhteiskunnallisesti välttämätön keskimääräinen työaika”. Näissä mittauksissa tuottavaa on vain se työ, joka tehdään keskimääräistä edullisemmin kuin muualla. Muiden tuottama arvo sulaa käsiin, sitä ei ole. Ja näissä mittauksissa Suomen kansantalous ei pärjää.
Ei pärjää myöskään Eurooppa eikä USA. Ei pärjää niin kauan kuin harrastettu ”innovaatiopolitiikka” hävittää työpaikkoja paljon nopeammin kuin luo uusia avaamalla markkinoita uusille tuotteille. Eikä pärjää niin kauan kun tieteisteknisen tuotannon edellyttämiä sosiaalisia, yhteiskunnallisia ja luontoperustaisia kustannuksia ei kirjata kaikkialla verrannollisin tavoin tuotannollisiksi kustannuksiksi.
Innovaatiopolitiikan onnistuminen edellyttää jatkuvaa kouluttautumista ja kaiken kattavaa, jatkuvaa perusturvallisuutta. Kuitenkin innovaatiopolitiikan ”luova tuho” kohdistuu juuri niihin sosiaalisiin rakenteisiin, jotka ovat sosiaalisen palkan edellytyksenä.
Sitä sosiaalista pääomaa, joka kasautui teollisen pääoman ympärille ammattiyhdistysliikkeen tukemana ja edistämänä, ei enää ole. Siten ei enää ole painetta ylläpitää teollisen pääoman tarvitsemaa sosiaalista palkkaa.
Palkkatyön aika- ja paikka leviää kaikkialle. Kaikki aika alkaa näyttäytyä vieraalta, toisten omistuksessa olevalta ajalta. Luova tuho tuhoaa oman aikamme ja elävän työmme.
Perustulo on sosiaalisen palkan sisar. Se ilmaisee pyrkimystä rajoittaa vertaistuotannon tuottamien yhteisöllisten arvojen yksityistämistä ja rahamuotoon saattamista tilanteessa, jossa vastapuoli on kadonnut finanssipääoman kasvottomuuden mereen.
Vaatimus perustulosta siis jatkaa sosiaalisen palkan turvaamista uudessa tilanteessa. Palkka-, opinto- ja perustulon on muodostettava kokonaisuus, jota me me itse kukin voimme säädellä elämäntilanteemme mukaan. Tämä taas edellyttää, että ymmärrämme radikaalisti uudella tavalla sen, kuinka arvot muodostuvat tietoon tukeutuvassa taloudessa. Mutta se on jo toinen juttu.
Luettavaa:
Harvey, D. 2006. The Limis to Capital. London: Verso.
Kiander, J. Sauramo, P., Tanninen, H. 2009. Suomalainen tulopolitiikka korporatiivisena poliittisena vaihtona: sosiaalisen pääoman ja sosiaalisen palkan kehittyminen (eng.). Palkansaajien tutkimuslaitos, työpapereita 256. Helsinki.
Kurz, R. 2005. Das Weltkapital. Globalisierung und innere Schranken des modernen warenproduzierenden Systems, Berlin: TIAMAT.
Volanen, M. V. 2010. Tieto talouden ytimessä. Artikkeli (painossa).
Jakonen, M. Kaitila, J, Lahikainen, L. Peltokoski, J., Ronkainen, A., Toivanen, T., Volanen, M. V. 2010. Toisenlainen tuotanto on välttämätön. Artikkeli (painossa).
uutiskirje 
