Työmarkkinapolitiikan ja maassa harjoitettavan talouspolitiikan suora kytkös katkesi, kun keskitetyn tulopolitiikan kausi päättyi työnantajien tahdosta vuonna 2007.
Vaikka työnantajat olivat päätöksen takana, teki myös Vanhasen porvarihallitus selkeitä poliittisia valintoja, arvioi professori Harri Melin Tampereen yliopistosta.
Kun sosialidemokraattien ote hallitusvallasta kirposi, katkesi myös luonnollinen yhteys hallituksen ja työmarkkinapolitiikan välillä.
– Kokoomuksen ja keskustan intresseissä ei ole koskaan ollut sellainen tulopoliittinen kolmikantainen toimintamalli, jota työväenpuolueet, erityisesti sosialidemokraatit vaalivat.
– On tapahtunut aikakauden muutos, Melin sanoo.
Tulopolitiikan kaudella hallitus ja työmarkkinajärjestöt muodostivat, erityisesti tulopoliittisessa selvitystoimikunnassa, yhteistä tilannekuvaa työmarkkinakierrosten alla. Syntyi yhteinen ymmärrys ja tietopohja työmarkkinapolitiikan, talouspolitiikan ja veropolitiikan tarpeista.
Tällaista ei enää ole. Nyt työmarkkinajärjestöillä ei ole enää sijaa yhteisen näkemyksen ja tietopohjan muodostamisessa.
– Kyseessä on mielestäni hallituksen tietoinen poliittinen irtiotto työmarkkinajärjestöistä, Melin sanoo.
Kolmikantaista valmistelua
Talouspolitiikan ja työmarkkinapolitiikan kytköksen murtumisesta huolimatta kolmikannassa on nykyiselläkin hallituskaudella tapahtunut varsin paljon ja vaihtelevalla menestyksellä.
Järjestöt solmivat sosiaalitupon hallituksen myötävaikutuksella, sosiaalipolitiikkaa uudistettiin Sata-komiteassa ja viimeksi hallitus laati yhdessä työmarkkinajärjestöjen kanssa kestävän talouskasvun ja työllisyyden ohjelman. Lisäksi kuluvalla hallituskaudella ovat työmarkkinajärjestöjen edustajat istuneet puolessasadassa työryhmässä valmistelemassa muutoksia työelämän lainsäädäntöön.
Melin huomauttaa, että asiantuntijoita kuullaan aina kaikessa lainvalmistelussa. Kun lakivalmistelu liippaa työelämää, kuullaan työmarkkinajärjestöjä.
Ero entiseen on siinä, että nyt työelämähankkeilla ei ole kytköstä työmarkkinaratkaisuun. Hallitus voi toteuttaa sitä itseään miellyttäviä hankkeita kuulematta työmarkkinajärjestöjen mielipiteitä.
– Hallituksen ei tarvitse huomioida muita samalla tavalla kuin vanhassa tupo-maailmassa. Nykyinen oikeistohallitus on huomattavasti itsenäisempi suhteessa työmarkkinajärjestöihin, erityisesti ay-liikkeeseen, kuin demarivetoiset hallitukset olivat.
Poliittista taktikointia
Muutosta voi tulkita siirtymäksi kohti normaaliparlamentarismia. Melinin mielestä se on määrittelykysymys.
– Suomalainen yhteiskunta ja työelämä on ollut menestystarina, joka on perustunut kolmikannalle ja konsensukselle. Nyt hallitus kokeilee jotakin uutta, jonka menestyksestä ei ole mitään varmuutta.
Melinin mielestä nyt tehdään pesäeroa 60-luvun lopulla syntyneeseen rakenteeseen. Työnantajille tupo-kauden päättäminen ei ollut poliittinen valinta. Kyse oli arviosta, ettei keskitetty työmarkkinapolitiikka vastaa enää elinkeinoelämän keskeisten yritysten etuja ja tarpeita.
Sen sijaan porvarihallituksen näkökulmasta katsottuna Melin näkee poliittista taktikointia, jolla yritetään vahvistaa omaa asemaa ja heikentää kilpailijaa.
Jotakin pysyvää
Työmarkkinaosapuolten yhteistyön rispaantumiseen Melin ei usko, vaikka hallitus ottaa etäisyyttä työmarkkinajärjestöihin.
– Työnantajajärjestöjen ja työntekijäjärjestöjen välinen suhde on säilynyt entisellään. Ne tarvitsevat edelleen toisiaan yhtä paljon kuin ennenkin.
Työelämän asiat eivät ratkea politiikan areenoilla. Työmarkkinajärjestöjen sovittava tavalla tai toisella työhön palkkoihin, tuottavuuteen ja muihin työelämän kysymyksiin liittyvät asiat.
––Vaikka porvarihallitus kuuntelee herkemmin työnantajien päämajaa Eteläranta kymppiä, joutuvat työnantajajärjestöt neuvottelemaan asioista ay-liikkeen kanssa. Tätä kuviota ei mikään muuta.
uutiskirje 
