Tampereella järjestetään tällä viikolla Tampere Pride -kulttuuritapahtuma ja sateenkaarifestivaali. Tapahtumalle on tarvetta etenkin nyt, kun suhtautuminen vähemmistöihin saa yhä kärjekkäämpiä muotoja.
Naapurissamme Venäjällä tilanne on vielä huolestuttavampi; seksuaalivähemmistöt ovat viime vuosien aikana joutuneet kokemaan kovia. Miliisi- ja erikoisjoukot ovat verisestikin tukahduttaneet vähemmistöjen mielenosoituksia. Johtavat poliitikot yhdessä ortodoksisen kirkon patataantumuksellisen johdon kanssa lietsovat vihaa seksuaalivähemmistöjä kohtaan.
Vuodesta 1993 eteenpäin homoseksuaalisuus ei ole enää ollut rangaistavaa Venäjällä. Asenteet seksuaalivähemmistöjä kohtaan ovat silti laajalti pysyneet kielteisinä ja viharikokset heitä kohtaan ovat lisääntyneet. Vähemmistöjen kaltoin kohtelu ja vainot ovat Venäjällä vanhaa perua. Aina näin ei ole ollut. V.I.Leninin johdolla toteutettu lokakuun vallankumous 1917 merkitsi helpompia aikoja seksuaalivähemmistöille – mutta vain hetkeksi.
Vähemmistöjen vapauttamisella näpäytettiin kirkkoa
Tsaarin Venäjällä sukupuoli- ja seksuaalisuuskysymyksiin suhtauduttiin vallalla olleiden uskonnollisten normien mukaisesti; naisen rooli yhteiskunnassa oli alisteinen, sukupuolivähemmistöt luokiteltiin rikollisiksi sodomiiteiksi.
Venäjän ja Neuvostoliiton sukupuolivähemmistöjä tutkineen yhdysvaltalaisen Dan Healeyn mukaan seksuaalivähemmistöjä ei kuitenkaan aktiivisesti vainottu. Yhtenä syynä tähän oli se, että Venäjän kehittymätön lääketieteellinen tutkimus ei vielä eurooppalaisen tutkimuksen tavoin luokitellut homoseksuaalisuutta fyysiseksi sairaudeksi. Homoseksuaalit siis välttivät mielisairaalat ja pakkohoidot.
Lokakuun vallankumouksen myötä naisten oikeudet etenivät harppauksittain. Sukupuolten välinen tasa-arvo turvattiin laeilla ja työläisnaiset nähtiin keskeisiksi tekijöiksi uuden yhteiskunnan rakentamisessa. Esimerkkiä antoivat monet bolshevikkinaiset, kuten V.I.Leninin vaimo Nadežda Krupskaja sekä vallankumoukselliset Inessa Armand ja Aleksandra Kollontai.
Heistä etenkin kaksi jälkimmäistä tekivät kovasti työtä vanhojen sukupuoli- ja seksuaalikäsitysten muuttamiseksi. Avioero- ja aborttikysymyksissä mentiin tuolloin eteenpäin ja vallankumousnaiset työskentelivät ahkerasti muun muassa naiskaupan ja prostituution ehkäisemiseksi.
Lokakuun vallankumous merkitsi vapaampia oloja myös sukupuolivähemmistöille. Ennen vallankumousta omasta sukupuolestaan kiinnostuneet miehet ja naiset olivat joutuneet etsimään salaa seuraa esimerkiksi moskovalaisista julkisista saunoista ja bordelleista. Nyt sukupuolivähemmistöt saivat vihdoin ainakin teoriassa elää avoimesti. Uusista tuulista huolimatta ihmisten asteet eivät juuri muuttuneet ja vähemmistöihin kohdistettiin edelleen syrjintää.
Neuvosto-Venäjä uudisti täysin tsaarinaikaiset lait ja homoseksuaalien kriminaaliluokitus poistettiin 1922. Tällä haluttiin osittain näpäyttää vanhoillista ortodoksista kirkkoa, jolla vielä tuolloin oli vaikutusvaltaa. Lainmuutoksen myötä nuori neuvostomaa oli huomattavasti edellä muuta Eurooppaa homoseksuaalien oikeuksien turvaamisessa.
Lenin ei tuominnut
Nuoren neuvostovallan lukuisten haasteiden keskelläkin Leninillä oli aikaa kiinnittää huomiota sukupuoli- ja seksuaalisuuskysymyksiin. Hän näki nämä kysymykset marxilaisen filosofian ja luokkateorian kannalta ja tukeutui näkemykseen, jonka mukaan vain sosialismi voi vapauttaa miehet ja naiset vanhasta rooliajattelusta. Lenin valotti sukupuolikäsityksiään esimerkiksi saksalaiselle vasemmistoliikkeen naisjohtajalle Clara Zetkinille, joka kirjasi ylös kaikki heidän lokakuun vallankumouksen jälkeen käydyt keskustelut.
Seksuaalikysymyksissä Leninin näkemykset olivat usein ristiriidassa eräiden vallankumouksellisten kanssa. Hän muun muassa kävi kipakkaa kirjeenvaihtoa hänen rakastajattarekseen väitetyn Armandin kanssa, joka puolusti näyttävästi tuona aikana esillä olleita vapaan rakkauden ajatuksia. Leninin mielestä vapaat suhteet ja ”holtiton” seksuaalikäyttäytyminen olivat jäänteitä yläluokan pikkuporvarillisuudesta.
Jälkipolville ei ole jäänyt selkeitä dokumentteja Leninin suhtautumisesta sukupuolivähemmistöihin. Oletettavasti hän näki sen luonnottomana, mutta viattomana asiana. Jotain kertoo myös hänen kommenttinsa Zetkinille erään heidän keskustelunsa yhteydessä: ”Kommunismi ei tuo mukanaan askeesia vaan elämänilon ja elinvoiman täydellistyneen rakkauselämän myötä”.
Stalinin aika muutti kaiken
Kautta koko 1920-luvun seksuaalivähemmistöihin suhtauduttiin Neuvostoliitossa sallivasti, joskin joissain tasavalloissa kuten Turkmenistanissa ja Gruusiassa homoseksuaalisuus oli rikoslainsäädännön alaista. Neuvostolääketiede suhtautui homoseksuaalisuuteen poikkeavuutena, mutta ei pakkokeinoin parannettavana tai rikollisena sairautena.
Leninin kuolema ja Stalinin valtaannousu muutti Neuvostoliiton ilmapiiriä ja vaikutti myös sukupuolivähemmistöihin. Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu NKVD ja jopa sellaiset kulttuurivaikuttajat kuten Maxim Gorki näkivät homoseksuaalisuuden porvarillisena ja jopa fasismille ominaisena ilmiönä. Ulkoa tulleet uhkat johtivat yhteiskunnallisten käyttäytymisnormien ja arvojen yhtenäistämiseen. Tämä ei tiennyt hyvää etenkään niille, joita oli kautta historian vieroksuttu.
Vuonna 1933 homoseksuaalisuus kriminalisoitiin jälleen. Artikla 121:na tunnettu asetus määräsi homoseksuaalisuudesta jopa viiden vuoden vankilatuomion. Seuraavina vuosina lukuisat sukupuolivähemmistöjen edustajat joutuivat vaikeuksiin. Vankilatuomiot ja työsiirtolat tulivat tutuiksi tuhansille homoseksuaaleille.
Osa selvisi, osa ei: esimerkiksi kuuluisa ohjaaja Sergei Eisenstein onnistui elämään kaksoiselämää Stalinin suojeluksessa. Homoseksuaalisuuden kriminaaliluokitus siis säilyi aina vuoteen 1993 asti, vaikka sen soveltaminen Neuvostoliitossa vaihtelikin eri aikoina.
Kirjoittaja on harjoittelijana Tampereen Lenin-museossa
uutiskirje 
