Aulis Ruuth tuskailee ( VL 30.9.) vasemmistolaisuudessa piilottelevaa kroonista oppositioasennetta, mikä ilmenee siinä, että osalle väkeä hallitukseen meno ja siellä toiminen on ylivoimaisen vaikeaa. Ruuth on oikeassa. Kysymys on SDP:stä vasemmalla olevan puolueen syntyhetkestä saakka vallinneen tilanteen jatkumisesta.
SDP:stä vasemmalla oleva puolue, SKP, perustettiin 1918 Pietarissa. Puolueella oli aluksi kolme johtokeskusta: puolueen virallinen johto Pietarissa, Tukholmasta puolueen toimintaan vaikuttivat Kuusinen ja Gylling ja Suomessa toimi kansallinen ryhmä, jonka johdossa oli Arvo Tuominen.
Suomessa toimivat jäsenet yrittivät ajaa työväenluokan elämään käytännön parannuksia, ja Pietarin johtokeskus suoraa aseellista vallankumousta. Pietarin johdon mielestä tärkeintä oli propaganda. Suomeen tuli ohjeita myös Tukholmasta niin kauan kuin Kuusinen ja Gylling olivat siellä.
Kun Kuusinen kutsuttiin Moskovaan ja Kominternin palvelukseen, niin tilanne muuttui. Pietarin johtokeskuksen ote Suomesta vahvistui.
Kuitenkin läpi 1920- ja 30-lukujen puolueen käytännön työssä jatkui kaksi ajattelutapa ja kaksi linjaa: Pietarista ohjattu propagandapainotteinen välittömään vallankumoukseen tähtäävä kansainvälinen linja ja työväenluokan elämän parantamista ajava kansallinen ajattelutapa ja linja. Nämä linjat ottivat joskus rajustikin yhteen, mutta yleensä kansainvälinen linja voitti. Illegaalisen puolueen aktiivit olivat sittenkin solidaarisia puolueen Leningradissa toimivalle johdolle.
Eemil Lakkala Kolarista sai 1937 kuulla Kominternin päätöksestä koskien yhteistyötä SDP:n ja jopa demokraattisten porvarien kanssa. Lakkala totesi, että ”Ei tule mitään, nyt kun juuri on saatu puoluejohdon määräyksestä Kolarin ja Kittilän kommunistit uskomaan, että noske (demari) on työväenluokan pahin vihollinen, niin nyt pitäisi alkaa veljeilemään heidän kanssaan!”.
Kolarissa ei ollut demareita juuri lainkaan, niinpä Lakkala perusti Kolariin demarijohtoisen yhdistyksen, jotta yhteistyötä olisi käytännössä mahdollisuus harjoittaa.
Kaksi Kittilän miestä Toivo Friman ja Lars Leevi Junttila olivat ammattiliittojen toimitsijoita. Kumpikin toimi metsä- ja uittotyöläisten parissa. Lars Junttila oli paennut 1920 Venäjälle ja oli ”Moskovan mies”. Kaksi linjaa ja kaksi ajattelutapaa ottivat jälleen yhteen.
Miesten kesken syntyi riita Lapin puutyöväen keskuudessa Molotov–Ribbentrop-sopimuksesta. Friman tuomitsi sopimuksen julkisesti ”työväenluokan pettämisenä”. Sitä vastoin Lars Junttila oli jyrkästi eri mieltä ja puolusti sopimusta.
SDP:stä vasemmalla olevan puolueen sotien jälkeinen historia kertoo, että kaksi ajattelutapaa, Moskovan linja ja kansallinen, ovat kilpailleet kaiken aikaa vaikutusvallasta puolueessa. Edellinen on korostanut propagandan ensisijaisuutta ja jälkimmäinen käytännön vaikuttamista politiikkaan ja sen sisältöön.
Aimo Aaltosen puheenjohtajakaudella Moskovan linja oli vahvoilla. Kansanedustajana Toivo Friman kertoi, että ennen kesälomille lähtöä puolueen puheenjohtaja Aaltonen otti yksitellen kaikki kansanedustajat puhutteluun, jossa hän määräsi, mitä politiikasta kesälomalla saa puhua ja mitä ei.
Aarne Saarisen valinta puolueen puheenjohtajaksi nosti kansallisen ajattelutavan ja linjan puolueen johtoon. Moskovan linja järjestäytyi kuitenkin aika nopeasti itsenäiseksi puolueen sisäiseksi ryhmäkunnaksi.
Ryhmäkuntalainen taistelu propagandalinjan ja käytännön politiikkaan vaikuttamislinjan kesken kulutti ja murensi vahvan SDP:stä vasemmalla toimineen puolueen, eikä puolueen perustamistilanteesta lähtenyt perinne katkennut edes uuden puolueen, Vasemmistoliiton, perustamiseen. Se jatkui Lipposen ensimmäisen hallituksen syntymän jälkeen ja nyt perinnettä jatkavat Markus Mustajärvi ja Jyrki Yrttiaho.
uutiskirje 
