Nälkää pakenevat somalinaiset raiskaajien armoilla

Kun Aisha Diis (nimi muutettu) pakeni viiden lapsensa kanssa nälänhätää kotiseudultaan Somaliasta, hän ei aavistanut joutuvansa matkalla raiskatuksi.

Diis jätti kotikylänsä Kismayussa Mogadishun kaakkoispuolella huhtikuussa ja lähti pyrkimään Dadaabin pakolaisleiriin Keniassa.

– Liityimme isoon joukkoon naisia ja lapsia. Meitä oli neljä naista samasta kylästä, joten olimme kuin yhtä perhettä, Diis kertoo.

Kun lapset uupuivat matkalla, ryhmä pysähtyi laittaakseen teetä.

– Yksi nainen jäi lasten kanssa, ja me kolme muuta lähdimme etsimään polttopuuta. Kimppuumme kävi viisi miestä, jotka raiskasivat meidät useaan kertaan, Diis kertoo itkien.

– En ole pystynyt unohtamaan sitä, mutta en halua lasteni tietävän asiasta, hän jatkaa.

Nälkäkriisin salattu puoli

Tapaus ei ole poikkeuksellinen, vaikka taival Somalian halki on naisille muutenkin ankara koettelemus. Monella ei ole mukanaan muuta kuin lapsensa, joista pienimpiä he kantavat selässään.

Dadaabiin saapuessaan harva nainen paljastaa kokemiaan kauhuja. Tulijat rekisteröityvät, käyvät terveystarkastuksessa ja asettuvat heille osoitettuun telttaan.

Teltassa ei ole lukittavia ovia, ikkunoita tai huonekaluja. Se on silti paikka, jota pakolainen voi kutsua kodikseen – nyt, ja kenties vuosikausia. Jotkut leirin asukkaat ovat syntyneet sen perustamisvuonna 1991 ja asuneet siellä koko ikänsä.

Kaikki naiset eivät puhu kauhukokemuksistaan myöhemminkään.

– Seksuaalinen väkivalta on nälkäkriisin salattu puoli, sanoo Sinead Murray, joka johtaa väkivallan vastaista työtä International Rescue Committee -järjestössä Dadaabissa.

Leskeys rohkaisi kertomaan

Murrayn mukaan järjestön kesällä tekemä pikakysely paljasti, että raiskaus ja seksuaalinen väkivalta olivat naisten ja tyttöjen suurin huolenaihe pakomatkalla, eikä huoli hälvennyt täysin Dadaabin leirilläkään.

– Jotkut kertoivat nähneensä, miten naisia raiskattiin näiden perheenjäsenten silmien alla. Väkivallan tekijöitä luonnehdittiin pyssymiehiksi, Murray kertoo.

Diis ja hänen kaksi kohtalotoveriaan kuuluvat niihin harvoihin, jotka ilmoittivat itseensä kohdistuneesta väkivallasta.

– Uskalsin kertoa asian terveystyöntekijälle, koska olen leski, sanoo Diis, jonka mies ammuttiin Somaliassa reilu puoli vuotta sitten.

Diis sai leirillä lääkityksen mahdollisen hiv-tartunnan varalta ja pääsi seurantaan.

– Oli suuri helpotus kuulla kolmen kuukauden jälkeen, etten ollut saanut tartuntaa, Diis kertoo.

Pelkoa ja häpeää

– Useimmat matkalla väkivallan uhriksi joutuneet naiset eivät kerro asiasta pelätessään perheen ja yhteisön hyljeksintää tai siksi, että heitä hävettää, YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n terveystyöntekijä Ann Burton kertoo.

Tammi-kesäkuussa vain 30 naista ilmoitti joutuneensa raiskatuksi, mikä on terveystyöntekijöiden mukaan murto-osa tapauksista. Burton harmittelee, että naisilta jää salailun vuoksi myös tarpeellinen hoito saamatta.

Vaara ei ole tyystin ohi leirilläkään. Pakolaisyhteisön sisällä tyttöjä ahdistetaan liian varhaisiin avioliittoihin tai pakotetaan seksiin maksuksi elintarvikkeista.

Koska leiri on aitaamaton, uhka voi tulla myös ulkoa.

– Pimeällä voi tapahtua mitä tahansa, leirissä asuva Amina Muhammad sanoo.

Suurin vaara vaanii naisia, jotka etsivät polttopuuta pitkien matkojen takaa.