Ihmiset pitävät yleensä rauhasta enemmän kuin sodasta. Rauhanpalkinnot saavat paljon huomiota, ja kaikki arvostavat rauhanrakentajia, kuten Mahatma Gandhia, dalai lamaa tai Nelson Mandelaa. Pommittajissa, raiskaajissa ja tappajissa ei ole mitään ylevää. Sodat ja turvallisuustoimet oikeutetaankin jaloilla motiiveilla, kuten halulla turvata rauhaa.
Sotaa Libyassa kuitenkin vastusti yllättävän harva verrattuna vaikkapa Irakiin. Vasemmisto ja oikeisto, ihmisoikeus- ja rauhanliike sekä monet älyköt kannattivat Nato-maiden hyökkäystä Libyaan. Vedottiin kiireeseen ja välittömän joukkomurhan uhkaan. On silti vaikea uskoa, että kaikki rakastaisivat sotaa.
Oletus on, että sota hyväksyttiin, koska sille ei nähty vaihtoehtoa. Näin ollen sodat ehkä vähenisivät, jos miettisimme perusteellisemmin niiden vaihtoehtoja. Mutta jos sota on pois laskuista, miten selvitämme konfliktin? Mitä välineitä on tarjolla väkivallan sijasta?
Virheistä otettava oppia
Maailman mahtavien tulisi välttää edeltäjiensä virheitä. Libyassa olisi voitu ottaa oppia Jugoslaviasta, Somaliasta, Georgiasta, Afganistanista ja Irakista ajatellen propagandan roolia, sisällissotien luonnetta, jaloja motiiveja ja valtion etua, sotilaallista puuttumista sisällissotiin, lentokieltoalueita ja niin edelleen. Siten päästäisiin vähitellen konfliktien amatöörimäisestä hoidosta ammattimaiseen kansainväliseen kriisinhallintaan.
On välttämätöntä olla perillä selkkauksen osapuolista ja omasta roolistamme. Länsi ei ole jalo välittäjä, vaan se on historiallisesti ollut mukana lähes kaikissa selkkauksissa.
Meidän olisi tunnettava paljon paremmin Libyan historia, sosiaalinen rakenne, poliittinen kulttuuri, moderni kehitys, beduiinien ajattelutavat, paikalliset sodan ja rauhan perinteet sekä talous vain tietääksemme, miten kansa ja sen johtaja reagoivat meidän toimintaamme. Tarvitaan tiedonvälitystä, joka kertoo meille noista asioista eikä tyydy näyttämään sotakuvia ja johtajia, joista on äkkiä tullut ”diktaattoreita”.
Pelissä paljon muuta
Jos totuus on sodan ensimmäinen uhri, asioiden syvällinen ymmärtäminen on toinen. On konfliktien mutkikkuuden vaarallista vähättelyä keskittyä pelkästään Muammar Gaddafiin. Saddam Husseinin kuolema ei poistanut ongelmia Irakista, ja sama pätee Libyaan ja Gaddafiin.
Selkkaus on myös paljon Libyaa laajempi. Kyse on koko Lähi-idästä ja toisaalta siitä, miten länsi pärjää jatkossa nousevan Bric-ryhmän eli Brasilian, Venäjän, Intian ja Kiinan kanssa. Kyse on maailman öljyn hallinnasta ja siitä syntyvistä rahavirroista. Kyse on Euroopasta, Afrikasta ja Lähi-idästä.
Kyse ei ole Libyasta vuonna 2011, vaan sadan viime vuoden ajasta, koska alue vallattiin 1911. Italian Pohjois-Afrikka jakaantui itäiseen Kyrenaikaan ja läntiseen Tripolitaniaan paljolti nykyiseen malliin. Kyse on Libyan itsenäisyyssodasta, jossa italialaiset tappoivat kymmeniätuhansia libyalaisia rintamalla ja leireillä. Kyse on myös brittien vallasta alueella 1943-1951, jolloin he hallitsivat kaakkoista kolmannesta, Fezzania.
Kyse on itsenäisyydestä kuningas Idrisin aikaan 1951-1969 ja sitä seuranneesta Gaddafin vallankumouksesta, jonka tuloksena oli hyvin omintakeinen valtio.
Vääriä säästöjä
On syytä tutkia sosiaalisen muutoksen väkivaltaisia ja väkivallattomia menetelmiä. Miksi siitä tuli Libyassa väkivaltainen? Kuka aseisti Gaddafin ja kuka kapinalliset? Miksi kapinalliset tarttuivat aseisiin ja alkoivat anella kansainvälistä interventiota, jota he ensin vastustivat?
Maailma sijoittaa miljardeja sotilaskalustoon, mutta pihistelee rauhankasvatuksessa, -tutkimuksessa ja siviilikriisinhallinnassa. Pystymme tappamaan satoja miljoonia lajitovereitamme uudenaikaisimmilla ydinaseilla ja ampumaan ohjuksia ohjuksilla. Humanitaariset sijoituksemme ovat vähemmän vaikuttavia.
Kansainvälisen ”yhteisön” normeissa, päätöksentekomekanismeissa, hallinnossa, organisoinnissa, kasvatuksessa ja siviilikriisihallinnassa on surullisen paljon heikkouksia. Kun konflikti puhkeaa, meillä on eniten sitä, mitä vähiten tarvitsemme, ja päinvastoin. Siis pysyäksemme sivistyneinä.
Omahyväisyys on huono navigaattori, ja sota on vanhanaikainen tapa käsitellä ihmiskunnan ongelmia. Tarvitaan ammattimaisia konfliktien purkajia ja rauhantekijöitä.
Jan Oberg johtaa rauhantutkimuslaitos Transnational Foundationia Ruotsin Lundissa.
lehti 