Tampereen yliopiston tutkija Minna Nikunen sanoi 9. marraskuuta Savon Sanomissa perhesurmaajien saavan liikaa sympatiaa. Surman jälkeisistä itsemurhista väitellyt Nikunen toivoi jutussa, ettei tapahtunutta tehtäisi hyväksyttäväksi luomalla tekijästä helposti samastuttavaa mielikuvaa.
En voisi enemmän olla samaa mieltä. Perhesurmia toden totta kuvataan kuin ne olisivat jotenkin ulkoapäin määräytyviä onnettomia sattumia tai väistämättömyyksiä. Vähän niin kuin ei-itseaiheutetut kolarit tai luonnonkatastrofit.
En toki halua nähdä mitään verbaalisia lahtajaisia ja ymmärrän, että syiden ymmärtäminen on eri asia kuin niiden hyväksyminen. En näe mieltä talio-periaatteen toteuttamisessa nyky-yhteiskunnassa ja pidän pyrkimystä ihmisen tai tämän tekojen ymmärtämiseen aina järkevänä.
Haluaisin kuitenkin nähdä, että murhattuja ja heidän myötään kaikkia kodeissaan väkivallan tai sen uhan alla eläviä kunnioitettaisiin edes sen verran, että heidän subjektiutensa tunnustettaisiin. Tämän voisi aloittaa puhumalla asioista niiden oikeilla nimillä.
Ei siis esimerkiksi surmista laajennettuina itsemurhina. Itsemurhaa ei voi laajentaa itsen ulkopuolelle. Kukaan ei voi sisällyttää itseensä muita ihmisiä, ei edes niitä läheisiään tai jälkeläisiään. Naisten ja lasten murhaaminen ei ole laajennettu itsemurha. Se on naisten ja lasten murhaamista. Soisin, ettei perheensä tappaminen näyttäydy missään tilanteessa niin sanottuna miehen tekona.
Surmaajankaan ei pitäisi uutisoinnissa olla ensisijaisesti ahdinkoon joutunut reppana tai ”kuka tahansa perheenisä”, vaan surmaaja. Epäilemättä hän on myös ensin mainittua, mutta on väärin niitä ahdingossa eläviä kohtaan, jotka eivät koe tarvetta tappaa perhettään, väittää ahdinkoa tai masennusta riittäväksi syiksi moiselle teolle. On myös typerää yleistää itseä ahdistavia asioita tappajan motiiveiksi. Toiset tappavat huvikseenkin.
Surmista puhutaan kuin ne olisivat tapahtuneet hups vain paratiisiin luikerrelleen pirulaisen toimesta. Surmaajasta puhutaan usein passiivissa, vaikka tämä olisi jo tiedossa ja tuomittukin – mikäli on siis elossa. Syitä ei haluta julkistaa, jos ne antavat surmaajasta liian raa’an kuvan.
Kun hengenriistoista puhutaan unelmakodin käsittämättömänä perhetragediana, ollaan millien päässä siitä, että niputetaan joukko ihmisiä yhdeksi ja annetaan heistä vallakkaimmalle oikeus päättää koko yksikön kohtalosta. Sitä paitsi unelma on sellaisesta kodista ollut aika pitkään kaukana, jossa näin tehdään, vaikka ihmiset mieluusti kuvittelevatkin kaikenlaisia yllättäviä napsahduksia ja pimahduksia.
Kaiken taustalla on tietysti inhimillinen halu löytää asioille jokin mieli ja selitys, jonka voisi hyväksyä. Mutta kun ei kaikissa asioissa ole mieltä, eikä kaikille asioille löydy hyväksyttävää syytä, vaikka kuinka niitä kääntelisi. Perheensä tappaminen on yksi sellainen.
Kirjoittaja on tiedotusopin opiskelija.
uutiskirje 
