Pintaa syvemmältä
Ketä Yhdysvaltain presidentin pitäisi edustaa? Kansaa, tekisi tietenkin mieli vastata, mutta mitä se käytännössä merkitsee? Köyhä ei presidentiksi pääse, mutta pääseekö upporikas? Onko sillä väliä, miten hän on rikastunut?
Tällaista keskustelua käydään Yhdysvalloissa, jossa Occupy Wall Street -liike on nostanut vastakohtapariksi tavallisen kansan 99 prosenttia, joka tekee suurimman osan töistä, ja upporikkaiden 1 prosentin, jolla on paitsi taloudellinen myös poliittinen valta. Mutta kärjen muodostaa itse asiassa tämän yhden prosentin rikkain sadasosa, johon myös republikaanien tuleva presidenttiehdokas Mitt Romney kuuluu.
Yhdysvaltain kaltaisessa maassa rikastumista ei katsota synniksi, pikemminkin päinvastoin. Monelle ei kuitenkaan ole yhdentekevää, miten rahat on hankittu ja mihin niitä käytetään.
Mitt Romneyssa henkilöityy kasinotalous.
Romneyn kilpailijat republikaanien presidenttiehdokkuudesta kyseenalaistivat hänen toimintansa aikoinaan yhtiössä Bain Capital. Monessa tapauksessa se osti heikkoja yhtiöitä, imi ne tyhjäksi ja pani sen jälkeen vararikkoon – oli toki muitakin esimerkkejä toimialajärjestelyistä, joissa useasta keskinkertaisesta yhtiöstä luotiin yksi vahva.
Kun Romney itse on puhunut tuhansista työpaikoista, jotka hän on luonut Yhdysvaltoihin, hänen republikaaniset kilpailijansa ja nyt hänen demokraattiset vastustajansa puhuvat niistä tuhansista työpaikoista, jotka hän on hävittänyt.
Tämä keskustelu on koskenut sinänsä olennaisia, mutta usean vuosikymmenen takaisia asioita. Tärkeämpää olisi tietää, mitä Romney sen jälkeen on tehnyt kokoamallaan omaisuudella, joka arvioidaan parin-kolmensadan miljoonan suuruiseksi. Näistä asioista hän vaikenee kuin muuri.
Tällä viikolla Vanity Fair-lehdessä julkaistu Nicholas Shaxsonin juttu otsikolla Missä raha asuu, on herättänyt suurta huomiota. Jutussaan, jonka pääkuvassa on komea palmuranta Grand Cayman -saarella, Shaxson yrittää selvittää, mihin Romney varat on piilotettu ja miten niitä liikutellaan. Ei hän kovin pitkälle pääse selvityksessään, mutta se jo sinänsä kertoo, millaisella salaisuuksien muurilla presidenttiehdokas ympäröi itsensä.
Nicholas Shaxson on kyllä oikea mies selvittämään tällaista asiaa. Hän kävi Helsingissä viime syksynä esittelemässä kirjansa Aarresaaret, joka nyt on vihdoin viimein ilmestynyt suomeksi.
Shaxson teki syvän vaikutuksen kertomalla, miten hän aikoinaan sattumalta törmäsi veroparatiisi-ilmiöön tullessaan Financial Times -lehden lähettämänä toimittajana Gaboniin, törmäsi uskomattomaan korruptioon ja vähitellen alkoi kerätä tietoa veronkiertojärjestelmistä.
Shaxson on britti, mutta syntynyt Malawissa. Hän on asunut Intiassa, Brasiliassa, Lesothossa, Espanjassa, Angolassa, Etelä-Afrikassa, Hollannissa ja tällä hetkellä Sveitsissä. Hän on lehtimies-kirjailija ja kirjoittanut globaalitaloudesta eturivin lehtiin vuodesta 1993. Aarresaaret on todella luettava kirja. Tällä hetkellä Shaxson on Tax Justice Networkin palveluksessa.
Hän jos kukaan on siis pätevä selvittämään Romneyn sijoituksia Cayman-saarille ja muihin veroparatiiseihin, mutta ei hänkään pääse kovin pitkälle. Tämä jo sinänsä herättää epäilyksiä – miksi näin ääretön salailu, ellei ole mitään salattavaa? Veroparatiisien ideahan on, paitsi verojen välttäminen, myös tietojen salaaminen.
Romneyn valtavasta omaisuudesta ja niistä kertyvistä tuloista huolimatta hänen veroasteensa on vain 15 prosenttia, huomattavasti alhaisempi kuin useimpien amerikkalaisten. Verovilpistä häntä ei epäillä. Hän on itse ilmoittanut, että hän maksaa veroja sääntöjen mukaan, mutta ei senttiäkään enempää.
Kun on varaa käyttää verojuristeja ja veroparatiiseja, pääsee aika vähällä. Vika ei ole niinkään Romneyssa, vaan järjestelmässä, jossa varallisuudesta saaduista tuloista maksetaan paljon vähemmän veroa kuin työtuloista. Shaxson lainaa veroasiantuntijaa, jonka mukaan Romney itse on todistus siitä, miksi kaikkien tulojen pitäisi olla samalla lähtöviivalla.
Mutta itse asiassa tärkein syy, miksi rahakkaat tukevat Romneyn kampanjaa (vaikka hän itse pystyisi rahoittamaan sen takataskustaan), on tietenkin, että hän jatkaisi rikkaimmille myönnettyjä verohelpotuksia. Ei hänellä ole paljon muuta konkreettista ohjelmassaan.
Ulkopuolisesta tuntuu kuitenkin oudolta, että presidentiksi pyrkii ihminen, joka niin tarkasti pyrkii välttämään oman kortensa kantamista yhteiseen kekoon ja joka pyrkii pitämään omat varansa salaisissa paikoissa maan rajojen ulkopuolella.
Hälyttävin Shaxsonin tiedoista kertoo, että Romney olisi sijoittanut huomattavan summan Elliott Associates -nimiseen ”korppikotkarahastoon”, joka siis ostaa konkurssin partaalle joutuneiden valtioiden velkapapereita ja sitten ryhtyy oikeusteitse vaatimaan niiden lunastamista täyteen hintaan. Rahastoa johtava Paul Singer on republikaanien ja myös Romneyn kampanjan suurimpia lahjoittajia.
Jos tieto pitää paikkansa, viesti Romneyn suhtautumisesta köyhimpiin maihin on tyrmäävä: niitä ei tarvitse auttaa, vaan niiltä saa puristaa vielä viimeisetkin varat.
”The Gilded Age”, kulta-aika, on hienompi nimi 1800-luvun kolmelle viimeiselle vuosikymmenelle Yhdysvaltain historiassa. ”Rosvoparonien aika” on töykeämpi nimi tälle ajalle, jolloin talous kasvoi nopeasti ja monet yritteliäät ihmiset, keinoista kaihtamatta, keräsivät suuret omaisuudet.
Viime aikoina on useasti puhuttu Yhdysvaltain uudesta kulta-ajasta, viitaten tulojen ja varallisuuden uuteen keskittymiseen harvoihin käsiin. Terävä talouskolumnisti Robert Reich, Bill Clintonin työvoimaministeri, käytti viime viikolla tätä käsitettä pitäen Mitt Romneyta sen parhaana esimerkkinä.
Reichin mukaan on ällistyttävää, että republikaaneilla on otsaa asettaa presidenttiehdokkaaksi ihminen, jossa henkilöityy se kasinotalous, joka melkein tuhosi maan talouden vuonna 2008. Romneykin on kerännyt miljoonansa spekulaatiolla. Jos tämä kasinotalouden edustaja valitaan presidentiksi, talous tulee etenemään kohti uutta kriisiä.
uutiskirje 