Pintaa syvemmältä
Egyptissä on käyty tällä viikolla kädenvääntöä siitä, kenellä on maassa valta – islamistipresidentti Mohammed Mursilla ja Muslimiveljeskunnan hallitsemalla parlamentilla, vai sotilasneuvostolla ja sitä myötäilevällä perustuslakituomioistuimella.
Presidentti Mursi kutsui sunnuntaina koolle parlamentin, jonka sotilasneuvosto ehti jo hajottaa viime kuussa pidettyjen presidentinvaalien alla. Tiistaina parlamentti kokoontuikin pikaisesti samaan aikaan kun perustuslakituomioistuin totesi, että sen aiempi päätös parlamentin hajottamisesta oli edelleen voimassa.
Naapurimaassa Libyassa puolestaan odotellaan viime viikonloppuna pidettyjen parlamenttivaalien tulosta. Vaaleihin osallistui yli sata puoluetta, joista yhdelläkään ei ole minkäänlaista poliittista ohjelmaa. Muslimiveljien puolueen odotetaan voittavan vaalit.
Arabikevät ei ollut pelkästään nuorten Twitter-vallankumous, vaan osa laajaa yhteiskunnallista liikettä.
Myös Tunisiassa muslimiveljeskunnan puolue sai selvän vaalivoiton viime vuoden lopulla pidetyissä ensimmäisissä kansannousun jälkeisissä parlamenttivaaleissa. Poliittisen vallanvaihdon jälkeen ihmiset kaipaavat jo vaalilupausten lunastamista.
”Vallankumous oli tarpeellinen, mutta nyt on saatava työpaikkoja”, sanovat monet tunisialaiset Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kepan julkaiseman Maailman Kuvalehden tuoreen reportaasin mukaan.
Al Jazeera -kanavan kansainvälisen politiikan erikoistoimittaja Marwan Bishara analysoi arabimaiden viimevuotisia kansannousuja tapahtumia kirjassaan The Invisible Arab (Näkymätön arabi) ja oikaisee tavallisimpia yleistyksiä.
Bisharan mukaan arabikevät ei suinkaan ollut pelkästään nuorten Twitter-vallankumous vaan osa laajaa yhteiskunnallista liikettä.
”Sosiaalisen median roolia ei pidä liioitella. Puhuminen Facebook- tai Twitter-vallankumouksista on vähän sama kuin antaisi c-kasettien kehittäjälle, hollantilaiselle elektroniikkayhtiölle Philipsille, kunnian Iranin islamilaisesta vallankumouksesta vuonna 1979, jolloin ajatolla Khomeinin puheet levisivät kansan keskuuteen tuhansille kaseteille nauhoitettuina.”
Arabiankielisillä satelliittikanavilla oli sitäkin suurempi merkitys kansannousujen leviämisessä. Al Jazeeran ohella ihmiset arabimaissa ovat jo vuosien ajan voineet katsoa libanonilaisia kaupallisia kanavia tai saudiarabialaisen Rotana-yhtiön kanavia, joiden ohjelmatarjonta vaihtelee saippuaoopperoista, musiikkivideoihin ja uskonnollisiin ohjelmiin.
”Satelliittikanavat tavoittavat useimmat arabimaiden kodit 24 tuntia vuorokaudessa. Kun satelliittikanavat välittivät kuvia ja keskusteluohjelmia kansannousuista, muutoksesta tuli osa todellisuutta myös niille kymmenille miljoonille ihmisille, jotka seurasivat vallankumousta olohuoneissaan suorana lähetyksenä tv:stä”, Marwan Bishara kirjoittaa.
Länsimaissa ei juuri kiinnitetty huomiota arabimaiden yhteiskunnallisiin liikkeisiin ennen viime vuoden kansannousuja. Vuosina 1998–2004 pelkästään Egyptissä käytiin yli tuhat työtaistelua parempien palkkojen ja työolojen puolesta. Mahallahin kaupungin tekstiilityöläisten lakkoihin osallistui vuonna 2006 yli 20 000 työntekijää, jotka vaativat maksamattomia palkkojaan ja minimipalkan korottamista.
Seuraavana vuonna työläiset osoittivat mieltä Maailmanpankkia vastaan ja kehottivat presidentti Hosni Mubarakia eroamaan. Vuonna 2008 ruuan hinnankorotukset saivat tuhansittain ihmisiä kaduille ympäri maata. Yksityistettyjen valtionyhtiöiden työntekijät jättivät tehtaansa ja järjestivät istumamielenosoituksia Kairon jalkakäytävillä.
Viranomaiset vastasivat lakkoihin yleensä kovin ottein. Turvallisuuspoliisi hakkasi ihmisiä ja pidätti ja kidutti lakkoliikkeiden johtajia.
Länsimaiden mediassa tämä kaikki jäi pitkälti huomaamatta. Marwan Bisharan mukaan länsimaissa arabimaita on katsottu yleensä erikoisten silmälasien läpi, jotka eivät näytä tunnistavan paljon muuta kuin Israelin, öljyn sekä terrorismin ja radikaalin islamin uhan.
Egyptin ja muiden arabimaiden kansannousujen voima oli Marwan Bisharan mielestä siinä, että ne keräsivät yhteen ihmisiä mitä erilaisimmista taustoista. Opiskelijoiden ja nuorten nettiaktivistien lisäksi mukana oli kaikenikäisiä työttömiä ja työläisiä, liberaaleja ja marxilaisia, muslimiveljien kannattajia ja koptikristittyjä – ja Kairossa jopa kahden kilpailevan jalkapallojoukkueen, Al-Ahlyn ja Zamalekin kannattajia.
Kaikkia näitä ryhmiä yhdisti halu saada aikaan parannuksia konkreettisiin elinoloihin, mikä piti sisällään myös ilmaisunvapauden.
Arabimaiden nuorten aikuisten tilanne on Bisharan mukaan erityisen tukala Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n edellyttämien yksityistämistoimien vuoksi. Aiemmin valtio oli useimmissa arabimaissa suurin työnantaja, mutta kun julkisia palveluja yksityistettiin ja valtionyhtiöitä myytiin diktatuurihallituksia lähellä oleville liikemiehille, juuri koulunsa päättäneille tai korkeakouluista valmistuneille nuorille ei enää ole riittänyt työpaikkoja.
Al Jazeeran erikoistoimittaja Marwan Bishara toteaa, että Tunisian ja Egyptin johtajien syrjäyttäminen vallasta muutamassa viikossa oli kaikin tavoin poikkeuksellista, mutta asevoimien johtajien itsepintainen turvautuminen vanhaan järjestelmään vesitti kansannousuja. Poikkeuslait säilyivät voimassa, ja kansannousuihin osallistuneita aktivisteja tuomittiin sotilasoikeudenkäynneissä.
Egyptissä kansannousu voidaan nähdä myös sotilasvallankaappauksena, joissa kenraalit määräävät demokraattiseen järjestelmään siirtymisen tahdin.
Tunisian ja Egyptin rauhanomaiset vallankumoukset eivät loppujen lopuksi levinneet muihin arabimaihin. Libyassa, Syyriassa ja Jemenissä kansannousut vaihtuivat sisällissodiksi, joissa kymmenet tuhannet ihmiset ovat menettäneet henkensä.
Bahrainissa Saudi-Arabian panssarivaunut pysäyttivät kansannousun, jotta maa voisi rauhassa valmistautua tuleviin formulakisoihin. Saudi-Arabiassa taas kuningas Abdullah jakoi 130 miljardia dollaria kuninkaallisina stipendeinä ja palkankorotuksina pitääkseen alamaiset tyytyväisinä.
uutiskirje 
