Antti Tuurin uusin romaani Rauta-antura ilmestyi tänä vuonna. Viikkolehden sauna-haastattelussa vuonna 1997 hän puhui muun muassa eurosta.
Viikkolehden saunassa Antti Tuuri miettii mitä tehdä, jos sattuu tapaamaan metsässä karhun. Hän on paneutunut asiaa koskevaan kirjallisuuteen. Jos karhu nousee kahdelle jalalle, yksi konsti on heittää sille hattu. Karhu ottaa hatun käsiinsä, ja silloin sitä pitää lyödä puukolla sydämeen.
Toinen suositeltu keino on tämä: jos karhu nousee takajaloilleen, tartu sitä kielestä ja vedä. Karhu hölmistyy ja jähmettyy hetkeksi paikoilleen. Silloin sitä pitää tuikata puukolla sydämeen.
Klassinen konsti on heittäytyä maahan ja esittää kuollutta, mutta se vaatii tosi kylmiä hermoja ja on helpompi teoriassa kuin käytännössä.
Tuuri on kerran tavannut karhun ja säikähtänyt perin pohjin. Se tapahtui Ilomantsissa Haapajoella, lähellä Venäjän rajaa, missä hän oli yksin kalastamassa.
– Tulin illalla autolle takaisin. Lähdin oikomaan koivikon läpi. Karhu taisi nukkua iltaunia.
– Yhtäkkiä se juoksee kohti. Kymmenen metrin päässä se hyppää takajaloilleen. Sitten se heittäytyy sivulle ja lähtee juoksemaan Venäjälle ja minä Suomeen.
– Otin ritolat ja juoksin 30–40 metriä sen minkä pääsin ennen kuin tajusin, että on turha juosta. Jos se lähtee perääni, kyllä se minut kiinni saa.
Karhut ovat taas ajankohtaisia. Tuuri on lähdössä kalaretkelle Kuolan niemimaalle Penka-joelle, missä ulkopuoliset eivät ole ennen kalastaneet. Nyt sitä avataan turisteille, ja Tuuri menee sinne pienen joukon kanssa koekalastajaksi.
Murmanskin takaisissa maisemissa saattaa hyvinkin kohdata karhun, ja silloin on hyvä tietää miten toimia.
Lukijoita ei voi kusettaa
Tuurin vuoden 1997 romaani oli Lakeuden kutsu. Siinä veropakolaisena Floridassa kymmenkunta vuotta asustanut Erkki Hakala palaa kotimaahan ja Pohjanmaalle.
– Olisi ollut kohtuutonta, että mies karkotetaan ja että hänen pitäisi jäädä Floridaan. Pois sieltä täytyy tulla.
Lakeuden kutsu päättää Tuurin Pohjanmaa-sarjan, jossa nyt on kuusi teosta. Alun perin hän ei lähtenyt kirjoittamaan sarjaa.
Romaanit ovat syntyneet sikin sokin. Ensin tuli Pohjanmaa, joka tapahtuu vuonna 1978. Se poiki Talvisodan, joka sijoittuu vuoteen 1939, sitten tuli Ameriikan raitti, joka tapahtuu 80-luvun puolivälissä.
Maan avaruus ja Uusi Jerusalem olivat sitten vuorossa. Ne kuvaavat pohjalaista siirtolaisuutta Amerikassa ja sijoittuvat 20- ja 30-lukujen vaihteeseen.
Lakeuden kutsu kertoo yhdestä kesäisestä päivästä vuonna 1996. Siinä nousee etualalle anteeksiannon teema. Erkki Hakala rakentaa sopua vaimonsa kanssa kymmenen vuoden eron jälkeen.
Tuuri sanoo, että tällaisia tilanteita kohdattiin myös varhaisemmassa siirtolaisuudessa. Isäntä palasi uudelta mantereelta vuosien jälkeen, jätti sinne ehkä uuden pesueen ja tuli vanhan vaimonsa luo. ”Siitä jatkettiin mihin oltihin kymmenen vuotta sitten jääty”, kommentoi emäntä.
– Ihmisen elämä on hemmetin jännä. Siinä tulee erikoisia vaiheita, Tuuri sanoo.
– Ei kannata olla koko ajan hakauksessa elämän kanssa, vaikka olisikin nimeltään Hakala. Viisainta on sovitellakin.
Lakeuden kutsua myytiin parina ensimmäisenä päivänä 3 000 kappaletta, saman verran kuin suomalaista keskivertoromaania kaikkiaan. Tuuri on tyytyväinen, kustantajakin saa kehuja hyvästä julkistamisesta.
Millainen kirja pitäisi kirjoittaa, jos sillä haluaisi rikastua?
Tuuri vastaa, ettei sillä ole väliä, kunhan kirjoittaa vakavassa mielessä ja riittävän pitkään samasta asiasta.
– Sitä mieltä olen, että jos joku yrittää kusettaa lukijakuntaa, se ei onnistu. Jos miettii, että kun ne on niin tyhmiä, panen tähän tämmöistä, se ei onnistu koskaan.
– Kirjailijan täytyy olla vakaasti kirjansa takana. Hänen tulee kirjoittaa niin hyvin kuin osaa, että lukijalle tulee se tuntu, että tämä ihminen on rehellinen eikä yritä pettää minua.
Jos jossain olisi bestseller-ohjeet, kai niitä olisi enemmän kirjoitettu, Tuuri arvelee.
Menekkikirjailijat kirjoittavat aina samaa tuotetta ja heillä on vakaa myynti. Tuuri kirjoittaa mitä haluaa, novelleja, romaaneja tai dokumentteja, ja teosten myynnissä on suuria heilahteluja.
– Novellikokoelmat myyvät enimmillään 3 000 kappaletta. Siitä pitää lähteä, se on kirjailijan valinta. Paras kirjani on ollut Talvisota. Sitä on myyty kirjakerhot mukaan lukien noin 100 000 kappaletta.
Soroksella on löröjäkin eniten
Lakeuden kutsussa Tuuri vie henkilönsä Alahärmän kirkonkylään viettämään iltaa Isoo-Antti -nimiseen ravintolaan. Siellä syntyy uhkaava tunnelma heti kun epäillään, että asiakaskunnassa on joku, joka suhtautuu myötämielellä Euroopan unioniin. Tarjoilija tosin vakuuttaa, että talossa on vain unionin vastustajia.
Tuuri itse ei manaa perikatoa Euro-Suomelle. Hän sanoo katselevansa asioita aika lailla rauhallisesti.
– Mutta haluan kirjoittaa myös siitä, että Euroopan unionin puitteissa on asioita, joita kannattaa tarkasti harkita. Pitää katsoa millaisia kuvioita on tulossa.
– Ei kannata kovin sinisilmäisesti suhtautua Saksaan eikä mihinkään muuhunkaan suurvaltaan. Ei niiden päällimmäinen halu ole ollut meille hyvän tekeminen vaan itselleen hyvän tekeminen.
– Jokainen valtio tekee niin, ja isolla valtiolla on paremmat mahdollisuudet siihen kuin pienellä.
Emun ja yhteisen rahan perusteluksi sanotaan, että se säästää talouselämältä paljon kuluja, ja ettei euro ole niin helposti spekulanttien heiluteltavissa kuin pienen maan valuutta. Tuuri kuitenkin haluaisi tietää mitä Sorokset ja muut suuromistajat tekevät sitten, kun Euroopalla on yhteinen valuutta.
– Se, että muutetaan rahayksikkö yhteiseksi, ei tarkoita sitä, että sulle tai mulle annetaan rahaa yhtä paljon kuin Soroksella on. Sillä on löröjäkin eniten.
– Jos ihmiset ovat keränneet rahaa noilla konsteilla millä keräävät, eivät ne enkeleiksi muutu sen takia, että valuutta muuttuu yhteiseksi.
Tuuri muistuttaa, että rahalla on kaksi elementtiä. Se on vaihdon väline, ja siinä mielessä yhteinen raha voi olla järkevä.
– Mutta sen toinen puoli on valta. Sillä, jolla on eniten rahaa, on eniten valtaa. Tästä puolesta on kokonaan vaiettu.
Tuuri epäilee, että poliitikot ja talousmiehet ovat sitä mieltä, että asia on liian vaikea tyhmälle kansalle.
– Mutta ei kansa ole tyhmää. On väärä käsitys, ettei sille kannata kertoa ennen kuin laskun hetki tulee. Siinä vaiheessa sanotaan, että viitsitkö kaivaa lompsaasi, tehtiin vähän virheitä.
Tuuri neuvoo olemaan aika lailla skeptinen sen suhteen, haluaako maailma meille erityisen hyvää koko ajan.
Jos saa valita, mieluummin kiitosta
Lakeuden kutsu on Antti Tuurin 34:s kirja. Hän on siis ehtinyt tottua julkisuuteen ja arvosteluihin. Silti jokainen kirja on oma tapauksensa eikä hän suhtaudu sen vastaanottoon rutiininomaisesti.
– Kun kirja on ilmestynyt, aina sitä seurailee kuinka se elää.
– Ihminen on sellainen, että jos oikein vittuillaan jossakin arvostelussa niin ikävämmältä tuntuu kuin se jos kehutaan. Jos saa valita vittuilun ja kiitoksen välillä niin mieluummin jälkimmäistä.
Tuuri ymmärtää, että päivälehtien arvostelijoiden on vaikea saada mitään tolkullista ulos kaikista käsittelemistään kirjoista. Syksyinen urakka on kohtuuttoman iso.
Lakeuden kutsua on ensimmäisissä arvosteluissa kiitetty kovasti. Niin teki Pekka Tarkkakin Helsingin Sanomain kritiikissä vaikka totesikin, ettei uutuus yllä sarjan parhaan teoksen eli Pohjanmaan tasolle.
Tuuri muistaa miten Tarkan kollega Tuukka Kangasluoma kirjoitti Helsingin Sanomissa vuonna 1982 Pohjanmaan ilmestyttyä, ettei tässä kirjassa ole mitään muuta pohjalaisuutta kuin klimppisoppa.
Tuurin ensimmäinen teos julkaistiin hänen opiskeluaikanaan vuonna 1971. Sitä ennen hänen juttujaan oli luettu teekkareiden Äpy-lehdestä, jonka toimituskuntaan Tuuri kuului.
Talvella pidettiin joka toinen viikko Äpyn toimituksen kokous, jossa puntaroitiin tarjottuja kirjoituksia. Ne oli jaettu useaan sarjaan: lyhyet jutut, pitkät jutut, vitsit ja piirrokset. Parhaat saivat heti palkinnon, pullon Koskenkorvaa.
Tuuri kertoo, että vappuun mennessä hänelle oli kertynyt melkoinen patteri Koskenkorvapulloja.
– Osallistuin useisiin sarjoihin.
Kirjan kirjoittaminen tuli Tuurille mieleen sotaväessä vuonna 1968. Armeija-aika on herättänyt kirjoittamisen halun monelle muullekin tulevalle kirjailijalle.
– Sen synnyttää tilanteen absurdius. Siellä istuu 11 kuukautta eikä ole muuta tekemistä kuin odottaa että pääsisi pois.
– Jos on silmää tietynlaiselle komiikalle, jokainen hetki armeijassa on herkullinen, aamuherätyksestä lähtien. Aikuisille miehille huudetaan mitä on oltava päällä ja sitten juoksutetaan helvetin huudolla johonkin paikkaan, missä ei ehdi peseytyä kun jo juoksutetaan takaisin.
Ensimmäisen romaaninsa ja novellikokoelmansa myötä Tuurista tuli tietämättään kiistakapula suomalaisen kustannuspolitiikan kahden mahtitekijän WSOY:n ja Otavan välille.
Romaani ja novellit olivat luettavana WSOY:llä, joka oli luvannut ne julkaista. Kirjallinen johtaja Ville Viksten halusi kuitenkin ensin kirjoituttaa Tuurilla romaanistakin novellikokoelman, mitä Tuuri edelleen pitää typeränä ajatuksena.
Kun Tuuri rahapulassa tarjosi yhtä novelliaan Tuomas Anhavalle Parnassoon, tämä innostui niin paljon että kävi hakemassa Tuurin käsikirjoitukset pois WSOY:ltä ja lupasi julkaista ne Otavalla. Silloin Vikstenkin heräsi mutta liian myöhään. Tuuri teki sopimuksen Otavan kanssa ja on pysynyt sille uskollisena.
– Sain siitä Ville Vikstenin vihat päälleni ja vieläkin se mua vihaa.
uutiskirje 
