Anna-Leena Härkösen uusi kirjoituskokoelma Laskeva neitsyt ilmestyy tammikuussa. Vuonna 1999 kokoelma Kauhun tasapaino oli myyntimenestys.
”Lehdessä kysyttiin joltain missiltä kumpi on parempi kirjailija, Väinö Linna vai Jari Tervo. Missi valitsi Tervon, koska ei tiennyt kuka on Väinö Linna. Mutta päätteli nimestä, että Väinö on aika vanha mies, ties vaikka jo kuollut. Siinä hän oli tietysti oikeassa.
Mikä minä olen sanomaan, että kaikkien täytyy tietää kuka on Väinö Linna. Mutta herrajumala kyllä minä henkilökohtaisesti järkytyin. Ei sille tunteelle voinut mitään.”
Anna-Leena Härkösellä on monta roolia. Uusin painotuote kondominovelli Otetaan hetkestä kiinni kertoo nuortenlehtien palstoilla ehkäisyn tärkeydestä, samaan aikaan Image-lehden kolumneista muodostuva Kauhun tasapaino on ykkössijalla kotimaisen kaunokirjallisuuden Suomi lukee -listalla. Samanaikaisesti Härkönen paneutuu elämänsä ensimmäiseen äidin rooliin, uuden kotimaisen ensi vuonna ruutuihin ilmestyvän televisiosarjan kuvaukset ovat parhaillaan menossa.
Mutta varmasti on paljon heitäkin, jotka muistavat Akvaariorakkauden tunnemyrskyt, Metsoloiden pirteän lapsenlapsen ja Vuoroin vieraissa -televisiosarjan sopankeittäjän eli käsikirjoittajan. Eikä nuoren esikoiskirjailijan Häräntappoasettakaan ole kaivettu maahan.
– Häräntappoaseen suosio kasasi paineita hetkeksi. Enää en jaksa käydä katsomassa siitä tehtyjä teatteriesityksiä. Jos minulle soitetaan ja kerrotaan tarinan elävän taas näyttämöllä sanon, että tehkää vaan esitys kunhan minun ei tarvitse olla sen kanssa missään tekemisissä.
Automatkoillakin luettiin
Härkönen ei muista aikaa ennen kirjoja. Nelivuotiaaksi asti perheen ainoalle lapselle luettiin todella paljon, sen jälkeen lukuhetket muuttuivat yhteisiksi hetkiksi sisarusten kanssa.
– Joka ilta luettiin, automatkoilla luettiin. Se oli luonnollinen asia, televisiosta ei tullut silloin kuin yksi lastenohjelma.
Kirjaimet hahmottuivat tekstiksi koulun ekaluokalla, pikkutyttö muuttui lukutoukaksi. Ensimmäisten kirjojen joukossa oli Lisen ja Lotten salaisuus, joka on sittemmin luettu ainakin kymmenen kertaa. Kirjasta on tehty myös elokuva, jonka Härkönen kävi hiljattain katsomassa.
– Teatterisalissa istui lapsia ja minä.
Härkönen keräilee niitä kirjoja, jotka lapsena ja nuorena olivat tärkeitä. Wieniläistytön näkökulmasta toista maailmansotaa kuvaava Lennä, lennä turilas on hyvä esimerkki siitä, miten kirjojen parissa sekä viihtyy että oppii.
– Kirjat antavat tietoa ja sivistystä ylimääräisenä lahjana.
Kotimaiset Tiinat, Rauha S. Virtaset, Onnelit ja Annelit lumosivat lukijan, mutta Anni Swanin teksti tuntui liian opettavaisilta, henkilöt olivat jyrkästi hyviä tai pahoja. Ensimmäisiä kouluaineita rustatessaan Härkönen huomasi tykkäävänsä myös kirjoittamisesta, lapsen kirjoituksille oli tyypillistä matkia aikuisten juttuja. Kaikki tekstit on säilytetty.
– Kehittelin älyttömiä tarinoita filmitähdistä ja heidän hurjasta elämästä. Tarinoiden päätteeksi päähenkilöt tekivät itsemurhan.
12-vuotiaana Härkönen siirtyi aikuisten kirjoihin, Maa on syntinen laulu pureutui suoraan asiaan.
”Eipäs ole minun mielestäni”
Härkönen hämmästelee ihmisiä, joita kirjat eivät kiinnosta olleenkaan. Vielä enemmän hän kummastelee niitä kirjailijoiksi aikovia henkilöitä, jotka pitävät kirjoittamisesta mutta eivät lue.
– Se on minusta hyvin outo yhdistelmä. Kirjailijan ei täydy koskaan lukea, se on hänelle itsestään selvä asia.
Kirjailija ihailee lapsille ja nuorille tarjottavan kotimaisen kirjallisuuden korkeaa tasoa. Taidokasta kuvitusta, mielikuvituksen upeaa laukkaa. Kenenkään lukuharrastuksen ei tarvitse tyrehtyä siksi, ettei olisi mitä lukea.
Härkönen uskoo, että kirjoilla on aina ystävänsä. Mutta on surullista, jos itseluodun mielikuvitusmaailman tilalle asteleekin valmiiksi pureskeltu viihde.
– Sanoin kerran eräälle nuorelle, että tässä olisi hyvä kirja lukea, se kertoo murrosiän ongelmista. Nuori katsoi minua ja totesi, että kertokoot. Se oli minusta hyvin kuvaavaa, ketään ei voi pakottaa lukemaan.
Toisaalta ei ole järkevää tarjota liian vaikeaselkoista tekstiä liian aikaisin luettavaksi. Härkönen kertoo lukeneensa Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen vasta vuosi sitten. Aikaisemmin ei tehnyt mieli, kun kaikki tuputtivat, että sinun täytyy lukea tämä hieno teos.
– Ei se minuun mitään kovin suurta vaikutusta tehnyt. Olihan siinä muutamia hienoa ajatuksia, mutta aika paljon turhaa jaarittelua.
– Minä inhoan sitä, kun jokin asia julistetaan hyväksi tyyliin Picasso on pyhä. Minulle tulee heti sellainen olo, että eipäs ole minun mielestäni. Jokaisella on oikeus muodostaa omat mielipiteensä, ketään eikä mitään ei saisi korottaa jumalaksi.
Jos kirjasta ei tykkää, ei sitä tarvitse lukea lukea ollenkaan. Ja keskenkin saa lopettaa. Sama pätee teatterissa istumiseen.
– Täällä eletään vain kerran, miksi kiduttaa itseään. Kirjan saa jättää kesken, teatterista lähteä kesken esityksen pois. Ei kukaan tule kysymään viimeisellä tuomiolla, että sinäkö se lähdit kansallisteatterista kesken esityksen vuonna 1978.
”Herraisä mitä tapahtui”
Viime vuonna ilmestyneen nuoren naisen elämästä kertovan Avoimien ovien päivä -romaanin jälkeen Härkönen ei ole kasannut itselleen liikaa paineita. Image-lehdessä vuosina 1996-99 ilmestyneiden kolumneiden laittaminen painokuntoon Kauhun tasapainoksi ja seuraavien töiden suunnittelu ovat riittäneet. Härkönen kirjoittaa viitisen tuntia päivässä, aamu- ja iltapäivisin. Iltaisin ja öisin ei ole tarvetta ajaa itseänsä loppuun.
– Olen aika hidas kirjoittamaan ja kypsyttelen aiheita kauan aikaa mielessäni. En ymmärrä miten joku jaksaa kirjoittaa kirjan per vuosi.
Keski-ikäinen mieshenkilö mellastaa jo kirjailijan yöunissa, mutta seuraavan romaanin valmistuminen ei ole ajankohtaista vielä pariin vuoteen. Aina ei ole sanottavaa.
– Täytyy välillä elää. Joskus mietin, pitäisikö lähteä reppu selässä maakuntia kiertämään ja pyytelemään, että kertokaa ihmiset jotakin.
Kirjailijana Härkönen on törmännyt ulkopuolisuuden ongelmaan, oma elämä tuntuu katoavan johonkin kun toimii asioiden sivustakatsojana ja tarkkailijana. Miksi ei voi elää kuten muut.
– Olen tapahtumien vieressä, en niissä sisällä. Mietin mitä tästäkin kirjoittaisin, jälkeenpäin vasta havahdun, että herraisä mitä tapahtui.
– Tuntuu etten liikutu helposti, olen kylmä. Jokin maailma on minulta kokonaan suljettu samalla kun toinen on avoin. Olen kärsinyt tästä monta kertaa.
Ei enää juoksua hyväksynnän perässä
Lukijoiden kommentteja on mielenkiintoista kuulla, sillä niiden mukana kirja joko kaatuu tai elää. Mutta kirja-arvostelun odottamisessa ei ole mitään jännittävää, vaan se on hyvin pelottavaa, inhottavaa ja ikävää. Kauhun tasapaino kolumnikokoelmasta ruotsalaisessa intellektuellilehdessä ilmestynyt ilkeämielinen kirjoitus laittoi hetkeksi miettimään, mitähän siinä kirjoitettiin.
– Kenenkään ei tarvitse lähettää juttua minulle, sillä olen unohtanut ruotsin kielen melko totaalisesti.
Mutta olkoot arvosteluissa mitä tahansa, Härkönen ei muuta asennettaan. Kirjailija on iloinen, jos saa ihmiset nauramaan ja hyvälle mielelle. Härkönen uskoo hyvään viihteeseen ja siihen, että hauskuuden lisäksi hänen teksteillään on muutakin sanottavaa.
– Minun ei tarvitse enää juosta hyväksynnän perässä, minulle on yksi lysti ottavatko kaikki minut vakavasti vai ei. Joskus olen vaistonnut ilmapiiriä, että minun täytyy olla jotenkin huono kirjailija, kun kansa niin kovasti tykkää töistäni. Että kansa on vähän tyhmää. Outo asetelma.
Härkönen myöntää tietäneensä jo kirjan painovaiheessa, että tästä eivät kaikki pidä. Tämä ei tyydytä ”hienojen, syvällisten ja henkevien” ihmisten tarpeita. Tämä vaatii tietynlaista huumorintajua.
– Useat kolumnit kertovat henkilökohtaisesta elämästäni. Pelin henki on kirjoittaa omista ajatuksistaan, en voi mennä roolin taakse. Juttujen todellisuustaso on potenssiin kymmenen, niissä saa liioitella mutta ei valehdella. Mutta en minä sitä ymmärrä, että joku iltapäivälehti laittaa minun sanomakseni sellaisen lauseen, jonka olen kirjoittanut juttuni minä-henkilön suuhun.
Olkoot vaan tietokoneita
Anna-Leena Härkönen sanoo inhoavansa tietokoneita.
Ensimmäiset romaanit Häräntappoase ja Akvaariorakkaus näkivät päivänvalon sähkökirjoituskoneen avulla. Tietokoneeseen siirtyminen 90-luvun alussa oli yhtä tuskaa.
– Minulla on yhä sama tekstinkäsittelyohjelma kuin silloin. Pelkään, että mitä jos joudun muuttamaan sen jonain päivänä. Se olisi kamalaa.
– Kului vuosi ennen kuin uskalsin lähettää juttuja disketillä lehtiin. Minulla ei siis ole sähköpostia.
Härköstä kammoksuttaa ajatus iltanettailusta tietokoneen ääressä, kun on ensin päivän istunut kirjoittamassa samaisella koneella. Illan tullen kirjailija haluaa pois siitä huoneesta.
– Minulla on kammottava tulevaisuudenvisio maailmasta, jossa nuoret istuvat pimeissä huoneissa meilailemassa ja mailailemassa. Että ihmisten välinen kommunikointi menee sellaiseksi. En halua kuulostaa tädiltä, mutta ei minun nuoruudessa tarvinnut kuulua keskusteluryhmiin ja verhoutua jonkin nimen taakse. Nuoret olivat reilusti mitä olivat, tapailivat toisiaan kioskilla, ei tarvinnut käyttää salanimiä ja tunnussanoja.
uutiskirje 
