Viikkolehden lukijat saattavat muistaa brittiläis-israelilaisen matemaatikon ja sosialistisen toisinajattelijan Moshé Machoverin esittelyn tämän vieraillessa tieteellisessä kongressissa Suomessa vähän yli kolme vuotta sitten (VL 30.10.2009). Viime vuonna tohtori Machoverilta ilmestyi kirjoituskokoelma, jossa israelilaisten ja palestiinalaisten konfliktia tarkastellaan eri puolilta. Pohdinnan lisäksi kirjassa esitetään ohjelma, joka johtaisi todelliseen ja kestävään sovintoon.
Moshé Machover kuului pienen, mutta aikoinaan suurta huomiota herättäneen Matzpen-ryhmän perustajiin, jotka oli erotettu Israelin kommunistisesta puolueesta ryhmäkuntaisesta toiminnasta syytettyinä. Koodisanalla ”ryhmäkuntainen” viitattiin muun muassa Neuvostoliiton arvostelemiseen, mikä stalinismin rämettämissä kommunistipuolueissa oli majesteettirikos.
Erotetut alkoivat julkaista kerran kuussa ilmestynyttä hepreankielistä lehteä Matzpen (kompassi) ja hieman myöhemmin perustivat Israelin sosialistisen järjestön, joka yleisesti tunnettiin äänenkannattajansa nimellä. Matzpeniin liittyi joitakin kymmeniä Israelin kansalaisia, sekä juutalaisia että arabeja.
Toisen kansan omaisuutta on vaikea ryöstää, ellei uhreja epäinhimillistetä.
Järjestönä ja lehtenä Matzpen oli olemassa 20 vuotta. Ryhmän ei-leninistiseen pääsuuntaukseen kuuluneet henkilöt yrittävät edelleen pitää yllä kansainvälisen sosialismin perintöä kansalliskiihkon myrkyttämässä ilmapiirissä muun muassa heprean-, arabian- ja englanninkielisillä internet-sivuillaan (www.matzpen.org). Machoverin kirja liittyy samoihin pyrkimyksiin.
Kirjassa on kaikkiaan 35 esseetä/artikkelia, jotka on kirjoitettu vuosina 1966–2010. Ne heijastavat ajatuksia, jotka syntyivät Matzpenin piirissä yhteisenä kehittyvänä hankkeena. Artikkelit Machover on kirjoittanut yksin tai muiden Matzpenin veteraanien kanssa.
Kirjan ensimmäinen osa käsittelee palestiinalaisten taistelua kansallisten oikeuksiensa puolesta ja toinen osa Israelin yhteiskuntaa. Kolmannessa pohditaan rasismia ja kansallisuuskysymystä ja neljännessä käydään polemiikkia siionismia vastaan. Viides osa sisältää kirja-arvioita ja kuudes ja viimeinen osa loppuanalyysin. Siihen on sijoitettu myös kokoelman nimiessee ”Israelilaiset ja palestiinalaiset: Konflikti ja sen ratkaisu”, jonka teksti perustuu tohtori Machoverin Lontoossa kuusi vuotta sitten pitämään luentoon.
Kuinka ajatella ja
mitä ajatella?
Artikkeli alkaa kysymyksellä, kuinka israelilaisten ja palestiinalaisten konfliktista tulisi ajatella. Kysymys kuinka edeltää kysymystä mitä. Ennen moraalisen kannan ottamista on vastattava siihen, mistä tässä pitkäksi venyneessä, mutta kaikkea muuta kuin ikiaikaisessa selkkauksessa riidellään, kuinka israelilaisten ja palestiinalaisten vastakkainoloon on päädytty.
Kantavana teemana kaikissa artikkeleissa on käsitys, jonka mukaan israelilaisten ja palestiinalaisten selkkaus on siionistisen asuttajakolonialismin ja Palestiinan arabiväestön välinen konflikti, viimeinen siirtomaasota. Israel on siirtokunta-asuttajavaltio, asuttajakolonialismin tuote ja sen jatkamisen väline. Ellei tätä ymmärrä, ei konfliktista ymmärrä mitään.
Brittivallan aikana systemaattiseksi muuttunut asutustoiminta ja siihen väistämättä kuuluva maan valtaaminen (kibush ha-qarqa) eivät päättyneet Israelin valtion perustamiseen vuonna 1948. Itsenäisessä Israelissa sen uhreiksi joutuivat ne palestiinalaiset, jotka olivat onnistuneet välttämään etnisen puhdistuksen ensimmäisen Israelin ja arabien välisen sodan aikana. Puhdistuksesta – lähes 800 000 arabin karkotuksesta – palestiinalaiset käyttävät nimitystä al-nakba, katastrofi.
Palestiinalaisten maiden ryöstö ja niiden asuttaminen jatkuivat, kun Israel vuoden 1967 sodassa otti hallintaansa koko entisen Britannian Palestiinan. Niin sanotun Oslon ”rauhanprosessin” aikana vuodesta1993 eteenpäin Länsirannan siirtokuntalaisten määrä on kaksinkertaistunut. Tätä nykyä rauhanprosessista ei voi puhua edes lainausmerkeissä.
Rasismi ei ole syy,
vaan seuraus
Kun Israel marraskuun puolivälissä jälleen kohdisti massiivisen ilma- ja ohjustulen Gazan palestiinalaisia vastaan, maan arvostetuin päivälehti Haaretz teetti mielipidetutkimuksen, jonka mukaan 90 prosenttia Israelin juutalaissyntyisistä kansalaisista kannatti pommituksia. Katumielenosoituksessa nähtiin hysteerisiä kansanedustajia, jotka yhdessä yhtä hysteerisen väkijoukon kanssa huusivat: ”Pyyhkikää Gaza kartalta!” ja ”Kuolema arabeille!” (Mavet la’aravim!).
Tel Avivissa näitä verenhimoisia iskulauseita kuultiin oikeiston joukkokokouksessa, joka oli kutsuttu koolle vastustamaan sodanvastaista ja palestiinalaisille solidaarisuutta osoittanutta mielenosoitusta.
Pommitusten vastustajiakin siis oli ja on koko ajan ollut. Erään aikaisemmin näkemäni arvion mukaan noin viisi prosenttia Israelin juutalaisista kannattaa miehityksen lopettamista, oikeudenmukaista rauhaa ja yhteiseloa palestiinalaisten kanssa. Heidän tunnuslauseensa on Dai la-kibush! (Alas miehitys!).
Machover korostaa kirjassaan sitä, että arabivastainen rasismi ei johdu israelilaisten pahuudesta tai identiteettipolitiikasta, vaan kolonialismista. On vaikeaa hyväksyä toisen kansan omaisuuden ryöstämistä, ellei ryöstön uhreja epäinhimillistetä. Palestiinalaisten nöyryyttämisen syy ei ole rasismi, vaan rasismi on seuraus asuttajakolonialismista, käsityksestä, että Israel/Palestiina kuuluu vain niille, jotka tavalla tai toisella määritellään juutalaisiksi.
Israel on miehittänyt ja laittomasti asuttanut palestiinalaisalueita yli 45 vuotta. Itse konflikti on hieman yli sata vuotta vanha. Kuinka selkkaus voitaisiin ratkaista oikeudenmukaisesti niin, ettei tämän päivän sortajista tule huomispäivän sorrettuja, tai etteivät molemmat tuhoudu yhdessä suuressa ydinholokaustissa? Kuinka Israelin juutalaisten toisinajattelijoiden viiden prosentin osuuden voisi saada nousemaan suuremmaksi?
Näitä kysymyksiä Matzpen pohti ja esitti niihin oman vastauksensa internationalismin ja sosialismin hengessä.
Etelä-Afrikka vai
Pohjois-Amerikka?
Miehityksen vastustajat vertaavat toisinaan tilannetta Israel/Palestiinassa apartheidin aikaiseen Etelä-Afrikkaan. Machover huomauttaa, että jos termillä ”apartheid” tarkoitetaan mitä tahansa ihmisten erottelua syntyperän perusteella, vertaus pitää paikkansa.
Mutta Etelä-Afrikalla ja Israel/Palestiinalla on yksi ratkaiseva ero. Etelä-Afrikan valkoinen vähemmistö oli täysin riippuvainen mustan enemmistön tekemästä työstä. Apartheid voitiin purkaa verraten yksinkertaisesti, kumoamalla kaikki siihen perustuneet rotuerottelulait yhteisessä Etelä-Afrikassa, jossa vallitsee poliittinen demokratia.
Israel/Palestiinassa ongelma on paljon vaikeampi. Siionistisen ideologian mukaisesti Israel on haluttu pitää ”puhtaana” juutalaisvaltiona, jossa ”alkuasukkaat” eli Palestiinan arabit, ovat kolonisoinnin tiellä. Siionismin kannalta ihanteellisinta olisi palestiinalaisten lähtö ja sulautuminen muihin arabikansoihin.
Toiseksi paras ratkaisu, se, mihin Israel tätä nykyä näyttää paremman puutteessa pyrkivän, on palestiinalaisten tunkeminen itsehallinnollisiin kantoneihin, jotka muistuttavat Pohjois-Amerikan intiaanireservaatteja. Intiaanisodilla ja Palestiinan valtauksella on Machoverin mielestä monia yhteisiä piirteitä.
Länttä valloitettaessa Amerikan alkuasukkaat eivät pystyneet tehokkaaseen vastarintaan, koska he elivät jakautuneina moniin eri kansoihin ja heimoihin. Palestiinan arabit sen sijaan ovat maansa kolonisoinnin yhteydessä kiteytyneet uudeksi kansakunnaksi, palestiinalaisiksi, jotka samalla kuuluvat osana suureen arabien kansakuntaan. Ilman ympäröivää arabimaailmaa palestiinalaiset olisi Amerikan tai Australian alkuasukkaiden tavoin luultavasti jo lyöty hajalle.
Siionismin menestyksekkään asutustoiminnan seurauksena Arabi-idän alueelle on syntynyt kaksi uutta kansakuntaa: hepreaa puhuvat Israelin juutalaiset ja Palestiinan arabit. Sata vuotta sitten kumpaakaan ei ollut olemassa kansakuntana sanan modernissa merkityksessä.
Arabi-idän federaatio
Omaperäisintä Matzpenin ajattelussa on Israelin ja palestiinalaisten konfliktin näkeminen alueellisessa yhteydessään. Konflikti on osa niiden ratkaisemattomien ongelmien joukkoa, jotka syntyivät ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun Britannia ja Ranska balkanisoivat hajonneeseen Turkin valtakuntaan kuuluneen Arabi-idän
Tämän pilkkomisen tuloksena syntynyt ”historiallinen Palestiina” (lainausmerkit siksi, että alue oli olemassa vain 25 vuotta) on Matzpenin käsityksen mukaan liian pieni Palestiinan kysymyksen oikeudenmukaiseen ratkaisemiseen. Sen sijaan yhtynyt sosialistinen Arabi-itä voisi muodostaa realistiset puitteet lopettaa konflikti niin, että tuloksena on todellinen sovinto Palestiinan arabien ja Israelin juutalaisten kesken.
Ratkaisun ehdottomana edellytyksenä on kansallisten oikeuksien vilpitön ja varaukseton tunnustaminen kaikille Arabi-idän ei-arabialaisille kansakunnille: hepreaa puhuville Israelin juutalaisille sekä Irakin ja Syyrian kurdeille.
Ohjelma kuulostaa utopistiselta. Mutta se, mikä tällä hetkellä on epärealistista, ei välttämättä ole utopistista. Käynnissä oleva arabien herääminen (arabikevät) järkyttävistä käänteistään huolimatta pakottaa katsomaan myös Israelin ja palestiinalaisten konfliktia uudesta näkökulmasta.
Ehkäpä ajatus Arabi-idän federaatiosta ei ole sen epärealistisempi kuin yhden tai kahden valtion ratkaisu siinä Palestiina-nimisessä laatikossa, jonka britti-imperialistit aikoinaan nikkaroivat.
MOSHÉ MACHOVER: Israelis and Palestinians: Conflict and Resolution. Haymarket Books 2012.
lehti 