Helsingin yliopiston kirjallisuustutkija Sari Kivistön mukaan Paavo Haavikolla oli hyvin kompleksinen suhde suomalaiseen kansanrunouteen. Sehän edusti mitallisuutta, josta modernistit pyrkivät eroon tykkänään sekä nationalismia, josta sodan jälkeinen mutta sen kokenut modernistipolvi halusi eroon.
Haavikko kutsui 1950-luvulla vielä vallitsevaa kansallista estetiikkaa ”ryijykulttuuriksi” ja sanoi Martti Haavioon viitaten: ”meidän piti täällä vain laulaa kansanlauluja ja elää epä-älyllistä elämää”.
Samainen Haavikko kirjoitti myöhemmin Kullervon tarinan (1982) sekä Rauta-ajan (1982):
”Rauta-ajan kirjaversion alussa lukijaa pyydetään unohtamaan kaikki se, minkä hän ”Kalevalasta” tietää. Sekä sitten tämän runoelman ”Kaksikymmentä ja yksi”, joka kertoo oman, 1000-luvun alkuun sijoittuvan samanaikaisesti historiallisen ja myyttiä uudelleen luovan version Sammon ryöstöstä.”
uutiskirje 
