Bo Carpelanin romaanista innoituksensa saanut Timo Humalojan käsikirjoittama ja ohjaama Valkoinen kääpiö (1986) alkaa salaperäisissä merkeissä. Tilanne täsmentyy, kun kaivoksen miehet kuulevat radiouutiset. Pohjoisen jäämeren alueella on tapahtunut vakava selkkaus Naton ja Neuvostoliiton välillä. On käytetty ydinräjähteitä, säteilyä on levinnyt myös Suomen Lappiin.
Päähenkilö (Kari Heiskanen) on nuori kaivosinsinööri. Hän joutuu alaistensa kanssa loukkuun kaivoksessa, miehet käynnistävät oman pelastusoperaationsa. Tuloksena ponnisteluista on kirjaimellisesti fyysistä elokuvaa. Pertti Mutasen kuvauksessa korostuvat valaistusratkaisut, kun kypärälamput loistavat pimeydessä.
Fyysisyys merkitsee myös sitä, että replikointi on vähäistä. Johnny Lee Michaelsin musiikki käy välillä ylikierroksilla.
Tapahtumissa siirrytään vuosi eteenpäin, ja selviytymistarina muuttuu kuin veitsellä leikaten ihmissuhdedraamaksi. Keskiössä on ydinsäteilyn traumatisoima päähenkilö. Erityisesti korostuu kouristunut suhde Helenaan (Lilga Kovanko), Bertin (Esko Salminen) vaimoon.
Valkoinen kääpiö on vakavissa kysymyksenasetteluissaan aika raskassoutuinen taidepaukku. Ehkä olisi kannattanut pysytellä loppuun asti pohjoisessa ja keskittyä kylmäävän antiutopian luomiseen? Ajan hermolla joka tapauksessa oltiin: vain kaksi kuukautta ensi-illan jälkeen tapahtui Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus.
Valkoinen kääpiö. Yle Teema torstaina klo 22.00
uutiskirje 
