Poliittisessa retoriikassa halki puoluekentän laiskuudella tarkoitetaan sitä, ettei joku suostu tekemään sitä, mitä joku toinen haluaa tämän tekevän. Laiska on sellainen, joka päättää ihan itse, mitä tekee tai jättää tekemättä. Siksi oikeus laiskuuteen, sikäli kun ei perustu apatialle, on radikaalein mahdollinen vaatimus.
Yhä edelleen suurin osa ihmisen valveillaoloajasta menee työhön, siihen valmistautumiseen, sinne tai sieltä pois matkustamiseen. Työn tuottavuus on kasvanut 1800-luvun loppupuolelta näihin päiviin ennennäkemätöntä vauhtia. Vapaa-ajan osuus ei ole kasvanut läheskään samassa suhteessa. Osa erosta selittyy elintason nousulla, muttei läheskään kaikki.
Olen kuullut työn jakamista vastustettavan mitä mielikuvituksekkaimmilla syillä. Joku ei kuulemma kerta kaikkiaan keksi tekemistä ilman työtä. Toiset taas väittävät ryyppäävänsä itsensä hengiltä. Jälkimmäiset ensinnäkin kuuluisivat aivan muualle kuin työelämään. Ensin mainituista en osaa sanoa muuta kuin, että surkeaa. Ja oireellista.
Mukatehokas kouhottaminen on resurssien tuhlausta.
On tutkittu juttu, että ihmisen työteho laskee dramaattisesti kuuden tunnin jälkeen. Siksikin väitän, ettei nykyinen työaika ole niinkään taloudellinen kuin kurinpidollinen kysymys. Ihmiset ovat liian väsyneitä muuttamaan asioita, liian kiireisiä edes haaveilemaan siitä.
n
Laiskuuteen liittyy mielenkiintoinen paradoksi. Miltei jokainen tuntemani ihminen, joka ylistää laiskuutta, on itse mahdottoman ripeä ja aikaansaava. Pakosta, sekä todellisesta että moraalisesta, vapautuminen on kirjaimellisesti voimauttavaa. Osansa on varmaan silläkin, ettei tarvitse esittää kiireistä. Mukatehokas kouhottaminen on resurssien tuhlausta.
Laiskuuden moralisoinnin nettohyötyjät on helppo tsekata. Kuinka moni omistaja ja hallitsija puhuu työtä ja raatamista vastaan? Ainahan yhteiskunnan todellisille joutilaille on muiden raataminen kelvannut. Raataminen ja ainainen kiire.
Kammottavimmin kiire konkretisoituu mielestäni siinä, ettei edes saman katon alla asuvilla perheenjäsenillä ole aikaa nähdä toisiaan. Ystävät joutuvat pläräämään kalentereitaan löytääkseen yhteisen vapaan hetken, sukulaisista puhumattakaan. Koska muinaisen agraari-Suomen yhteisöt ovat hajaantuneet ympäriinsä, tapaamisvälit venyvät pahimmillaan vuosiksi.
Itsellänikin on paljon läheisiä, joiden kasvua haluaisin olla seuraamassa tai joiden elämän ehtoopuolella rinnalla kulkemassa. Sen esteenä on vain pari pikku juttua: aika, raha tai molemmat. Kenelle lopulta onkaan kannattavaa pitää ihmiset kiireisinä, mielissään vain yyteet, sähkölasku ja kauppalista? Työaikaa on Suomessa lyhennetty viimeksi 1917. Olisiko pikkuhiljaa aika uuteen jakoon?
Vallankumous tulee vasta, kun ymmärrämme kuolevamme.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
lehti 