Etelä-Suomen sotilaspiirin eversti avasi pelin klassisella kysymyksellä, jolla hän halusi mitata väkivallattoman vakaumukseni aitoutta.
Noin halpaan en mennyt. Läksyni lukeneena aseistakieltäytyjä-kandidaattina osasin odottaa jotain tuollaista. Pysyin rauhallisena ja pinnistin itseni ystävällisen asialliseksi.
Harjoiteltu vastaukseni kuului, että tietenkin puolustan ja jopa riittävää fyysistä voimaa käyttäen. En kuitenkaan laita puukkoa varmuuden vuoksi taskuun, kun lähdemme kävelylle. Aseilla varustautuminen luo aina helppouden ja jopa kiusauksen niitten käyttöön. Niin syttyvät sodatkin.. Eversti hymyili vinoa hymyä.
Vastaukseni ei edustanut pasifismia puhtaimmillaan, mutta eihän kukaan kohtuullisella järjellä varustettu ihminen olisi uskonut, jos olisin sökeltänyt, että yritän rauhallisesti argumentoiden saada hyökkääjän lopettamaan vaimoni hakkaamisen. Vastaus oli haluamani lopputuloksen kannalta jossain määrin epäilyttävä, mutta mielestäni järkeen käyvä.
Jatkokysymyksiä odotellessa kertasin mielessäni tuoretta Aseistakieltäytymisentutkintakomitean mietintöä, Sadankomitean opasta ja saksalaisen aseistakieltäytyjän Rudi Dutschken legendaarisia vastauksia kuulustelutilanteessa.
Dutschkelta kysyttiin, että entäs miten kävisi, jos kaikki kieltäytyisivät aseista? Hän vastasi, että kysymys on liian tyhmä. Harmikseni ja ehkä onnekseni eversti ei esittänyt samaa kysymystä minulle.
Tenttaaminen jatkui kompakysymyksin ja tason nousematta parikymmentä minuuttia. Ihmettelin itsekseni, millä eväillä ammattisotilas pystyy mittaamaan pasifistiksi itsensä määritelleen henkilön eettistä vakaumusta. Mieleni teki letkauttaa asiasta, mutta harkitsin viisaammaksi olla turhaan ärsyttämättä everstiä. Kuulustelun keskeytti koputus oveen. Oven takana seisoi näppylänaamainen nuori varusmies, joka pyysi lupaa puhutella. Luvan saatuaan hän ilmoitti, että everstille on keittiössä kahvia.
Kahvihampaan kolotus lopetti pitkätukkaisen opiskelija-hippi-partaradikaalin tenttaamisen. Eversti päätti istunnon ja ilmoitti, että muutaman viikon kuluttua tulee aseistakieltäytymisen tutkintalautakunnan päätös asiassani.
Isänmaata palvelemaan
Tammikuussa 1973 sain mieluista postia lautakunnalta. Juhlallisin sanakääntein kerrottiin, että tutkijalautakunta on tutkinut asian ja katsoo selvitetyksi, että eettiseen vakaumukseen perustuvat vakavat omantunnon syyt estävät hakijaa suorittamasta asevelvollisuutta asevelvollisuuslaissa määrätyssä järjestyksessä.
Päätöksen oli allekirjoittanut Per-Erik Förars. ”Pärre” tunnettiin 1960-luvulla muun muassa Toivo Kärjen ja Erkki Melakosken orkesterien solistina. Hänen tahdissaan olin teini-iässä kuluttanut useammankin tanssipaikan lattiaa. Humaanina ihmisenä arvostettu Förars loi sittemmin mittavan uran juristina ja oli myös Helsingin kaupungin valtuustossa demarien edustajana.
Toukokuun lopulla valmistuin Tampereen yliopistosta ja samoihin aikoihin sain tiedon siviilipalvelukseni alkamisesta elokuun lopulla. Kesätöihin menin tuttuun leipomoon pullakuskiksi. Kukapa muutamaksi kesäkuukaudeksi olisi palkannut vastavalmistuneen maisterinplantun koulutustaan vastaaviin tehtäviin.
Määräpäivänä astelin palveluspaikkaani Espoon Leppävaaraan Näkövammaisten ammattikouluun. Edessä oli vuoden kakku isänmaan hyväksi.
Tulohaastattelussa koulun rehtori kysyi, oliko minulla ollut vaihtoehtoja siviilipalvelukselle. Oletettavasti hän tarkoitti aseetonta palvelua armeijassa.
Kyllästyneenä tyhmiin kysymyksiin ja yksityisasioitteni uteluun heitin piruuttani, hänelle että jooo… olisin pyrkinyt Frunzen sotilasakatemiaan Neuvostoliittoon. Kyselyt päättyivätkin siihen.
Pitkä palvelusaika
Siihen aikaan varusmiehet palvelivat 8–11 kuukautta, mutta sivareita rangaistiin vakaumuksestaan 12 kuukauden palveluajalla. Palkanmaksussa olimme sentään samalla viivalla varusmiesten kanssa. Päivärahaa maksettiin perinteinen savukeaskin hinta. Naureskellessani korvauksen vähäpätöisyyttä, pitempään palvellut sivarikollegani Nisse sanoi syvän viisauden: odottele muutama kuukausi ja sekin alkaa tuntua rahalta.
Työpisteessä eteeni lyötiin harmaa mötikkä, joka osoittautui Braille-pistekirjoituskoneeksi. Koneen vieressä oli pisteaakkosisto. Kumpaakaan en ollut elämässäni nähnyt. Tehtäväni oli kirjoittaa oppimateriaalia sormin luettavaan muotoon.
Loogisen pistekirjoitusjärjestelmän oppi nopeasti. Suurin osa päivästä kului kuutta piste- ja yhtä välilyöntinäppäintä paukuttaen. Havaitsin pistekirjoituksen nerokkaaksi systeemiksi. Pisteitten määrää ja sijaintia varioiden muodostettiin kirjaimet. Vaihtelua antoi oppikirjojen lukeminen nauhalle äänieristetyssä ja hikisessä kopissa.
Muitakin tehtäviä sain. Silloin tällöin istuin puhelinvaihteen hoitajana, toimin näkövammaisten saattajana, asuntolan valvojana, englannin-, historian-, ruotsin-, yhteiskuntaopin- opettajana jne. Koulu osasi hyödyntää niin osaamis- kuin osaamattomuusalueitanikin.
Vastenmielinen tehtävä oli tasaisin välein jokaisen sivarin kohdalle osunut pannuhuoneen puhdistus. Ajan käytännön mukaan minkäänlaisia hengityssuojaimia tai suojalaseja ei käytetty. Pari seuraavaa päivää meni punaisin silmin ja tuhkapölyä köhiessä.
Hyvissä leivissä
Valtio piti sivaripoikansa hyvin leivässä. Aterioimme opiskelijoitten kanssa kolmasti päivässä. Ohessa avustimme näkövammaisia ruokailussa: sillinpala on lautasella kello kolmessa, peruna kuutosessa, haenko lisää maitoa jne. Vastassa olevat tyhjät, hailakat ja harhailevat silmät häiritsivät aluksi, mutta pian niitä ei enää huomannutkaan.
Oli hämmästyttävää huomata, miten hyvin monet näkönsä menettäneet pystyivät kompensoimaan vammansa muitten aistien ja kekseliäisyyden avulla.
Kesäaikaan koulu oli kiinni. Sivarien lisäksi sen ylläpidosta ja asuntolan valvonnasta vastasi yksi tai kaksi kansliahenkilöä. Keittiö oli suljettu ja ruokaa varten meille luvattiin parin markan ruokaraha päivärahan päälle. Se ei tietenkään riittänyt mihinkään. Kun pihi taloudenhoitaja ei suostunut ruokarahan korotusvaatimuksiimme, kovensimme peliä.
Järkytimme tämän pienestä vallastaan nauttivan byrokraatin ilmoittamalla, että jos asiaan ei tule korjausta, otamme yhteyden työvoimaministeriön siviilipalvelusasioita hoitavaan virkamieheen. Tulemme syyttämään koulua nälkiinnyttämisestämme. Uhkauksemme mukaan sitten valitimmekin. Asian käsittely kesti elokuun loppuun asti, mutta voitto oli meidän. Saimme takautuvana melkein satasen mieheen. Ruokaan niin suurta rahaa ei tietenkään tuhlattu. Kun palvelus päättyi syksyllä 1974, käytimme rahat taksiin ja kapakkaan.
Työelämään!
Työura alkoi valtion keskushallinnossa. Edessä oli pikkutakin ja kravatin osto. Parta ja tukka lyhenivät, mutta pysyivät naamalla kumminkin. Ei omaa identiteettiään voi ihan vähästä uhrata.
Säännöllinen tulo oli juhlaa, kun asuntovelka painoi niskassa. Muutaman työvuoden kuluttua, ensimmäistä ikälisää anoessani törmäsin valtion työmarkkinalaitoksen eriarvoistavaan politiikkaan. Asevelvollisuusaika hyväksyttiin ikälisään oikeuttavana palveluna, mutta ei siviilipalvelusta. Jollain tavallahan vakaumuksesta piti rangaista jälkikäteenkin.
Loukkaantuneena kirjoitin epäoikeudenmukaisuudesta Ilta-Sanomien yleisönosastoon nimimerkillä ”Väkivallaton virkamies”. Kirjoitukseni ei synnyttänyt minkäänlaista reaktiota. Mietin hetken. Ennen sivariin menoa olin ollut yhteydessä Sadankomitean Ilkka Taipaleeseen, joka oli ohjeistanut minua tutkintolautakuntaa varten. Kirjoitin kirjeen kansanedustajaksi edenneelle sivareitten hyvälle hengelle.
Taipale vei asiaa eteenpäin ja laittoi eduskunnassa asianomaisen ministerin vastaamaan eriarvoisuudesta palvelumuotojen välillä. Asia korjautuikin, ei kuitenkaan vielä ensimmäiseen ikälisääni. Se oli toinen voittoni isänmaanpalvelun oikeus- ja tasa-arvotaistelussa.
Asenteellisuutta, ahdasmielisyyttä
Kaikille ei palveluksen jälkeinen aika ollut helppoa. Aseistakieltäytyjiä homoteltiin, kutsuttiin pelkureiksi ja vellihousuiksi. Nälvimistä höystettiin uhkailemalla, että tositilanteessa sivarit pistetään miinanpolkijoiksi. Harvempi nälvijöistä ajatteli, kuinka paljon enemmän rohkeutta vaati valtavirrasta poikkeaminen, kuin massan mukana meneminen. Sivarit olivat marginaalisen pieni osa asevelvollisista.
Työmarkkinoilla ja erityisesti työhakutilanteessa monet joutuivat kokemaan syrjintää eettisen valintansa johdosta. Minun onneni oli, että sain esimiehikseni ja työtovereikseni pääosin sivistyneitä ja laajakatseisia ihmisiä. Muutama poikkeuskin toki sattui kohdalle.
Paransiko valintani maailmaa? Ehkä ihan pikkuisen. Miksen olisi valinnut väkivallatonta vaihtoehtoa, kun se oli mahdollista? Näin ajattelin silloin ja ajattelen edelleenkin. Vietnamin viidakoissa olisin ehkä päätynyt erilaiseen ratkaisuun. Henkilötietolomakkeissa kysymykseen sotilasarvosta kirjoitan edelleen ylpeydellä: reservin sivari.
uutiskirje 
