Ukrainan kriisissä on nyt enemmän merkkejä diplomaattisen ratkaisun etsimisestä kuin kertaakaan aikaisemmin. Paljon tapahtuu julkisesti, ja pinnan alla oletettavasti vielä enemmän.
Ukrainan presidentti Petro Porošenko ja Venäjän presidentti Vladimir Putin tapaavat ensi tiistaina Minskissä. Kyseessä ei ole varsinainen kahdenvälinen tapaaminen, vaan mukana ovat myös EU:n edustajat sekä Venäjän kanssa Euraasian tulliliittoon kuuluvat Valko-Venäjä ja Kazakstan.
Keskustelujen aiheena ovat muun muassa Ukrainan ja EU:n assosiaatiosopimus sekä yhteistyö Euraasian tulliliiton kanssa.
Itä-Ukrainan separatistit eivät voi voittaa sotaa.
Voi kysyä, miksi tällaista kokousta ei järjestetty jo viime syksynä, ennen EU-sopimuksesta syntynyttä riitaa. Silloin sekä EU että Venäjä ilmaisivat enemmän tai vähemmän selkeästi, että ne ovat Ukrainalle toisensa pois sulkevia vaihtoehtoja.
Nyt ilmeisesti tunnustetaan, että Ukraina tarvitsee toimivat taloussuhteet molempiin suuntiin. Välissä vain on ehditty panna maa säpäleiksi ja tappaa yli 2 000 ihmistä, eikä enää pelkkä kauppasopimusten sovittelu riitä.
Porošenkon avustaja Valeri Tšali sanoi tiistaina, että ”selvä diplomaattinen suunnitelma on muotoutumassa” valmistauduttaessa Minskin kokoukseen.
Venäjän ja Ukrainan presidenttien kansliapäälliköt Sergei Ivanov ja Boris Ložkin tapasivat jo viime perjantaina Sotšissa. Ivanovia pidetään yhtenä Kremlin johtavista haukoista.
Ulospääsyä etsitään
Näyttäisi siltä, että ainakin Venäjä etsii nyt tosissaan ulospääsyä kriisistä. Moskovassa täytyy nähdä, että Itä-Ukrainan separatistit eivät voi voittaa sotaa, eivät ainakaan ilman Venäjän suoraa hyökkäystä. Ja sellaisen eskaloitumisen hinta olisi vielä aivan toista luokkaa kuin tähän saakka.
Porošenko on vakuuttanut, että Ukraina ei pyri sotilaalliseen voittoon vaan diplomaattiseen ratkaisuun. Tapahtumat taistelukentällä eivät tosin viittaa tähän suuntaan. Etenemisen makuun päässeet Ukrainan joukot painavat päälle sekä Luhanskissa että Donetskissa.
Sotilaallisesti tässä tietysti on järkeä. Pysähtyminen nyt antaisi separatisteille tilaisuuden järjestäytyä uudelleen.
Mutta Luhanskin ja erityisesti Donetskin lopullinen valtaaminen voivat vaatia vielä paljon siviiliuhreja. Onko Ukrainan johdolla tähän poliittisesti varaa? Jossain vaiheessa on kuitenkin ryhdyttävä ajattelemaan myös sodanjälkeistä elämää.
Ukrainan johtoa tukevat länsimaat eivät ole julkisuudessa kovin näyttävästi vaatineet Porošenkolta malttia. Kärjistäen voisi sanoa, että Ukrainaa on painostettu tulitaukoon uhkaamalla Venäjää lisäpakotteilla – mikä ei ehkä ole kaikkein toimivin strategia.
Tämä ei välttämättä ole koko totuus pinnan alla. Esimerkiksi Georgian ja Venäjän kesäsodasta 2008 tuli vasta jälkikäteen ilmi, että länsi ei ollut kovinkaan tyytyväinen suojattinsa Mihail Šaakasvilin osuuteen sodan synnyssä.
Yksi pieni signaali voi olla se, että Saksan liittokansleri Angela Merkel maanantaina sulki selvästi pois suostumisen Ukrainan pyyntöön läntisestä sotilasavusta. Saksan tärkeän aseman vuoksi Merkelin huominen vierailu Kiovaan saattaakin olla merkittävä.
Venäjä ottaa etäisyyttä
Venäjä ei virallisesti tunnusta olevansa edes osapuoli Itä-Ukrainassa. Käytännössä ratkaisua kuitenkin haetaan nimenomaan Venäjän, Ukrainan hallituksen ja lännen välillä, eikä separatistijohtajia ole kutsuttu näihin pöytiin.
Selkein merkki siitä, että Venäjä on ottamassa etäisyyttä kapinaan, on venäläisten separatistijohtajien vaihtaminen paikallisiin.
”Donetskin kansantasavallan pääministeri” Aleksandr Borodai huomasi – hieman jälkijättöisesti – kaksi viikkoa sitten , että ”syntyperäinen moskovalainen ei voi johtaa Donetskia”.
Donetskin kapinallisten sotilasjohtajan Igor Girkinin (eli Strelkovin) taas ilmoitettiin viime viikolla lähteneen ”lomalle”. Girkinin varmaan kannattaa pysyäkin lomalla, sillä hän lienee kärkipäässä, jos Ukrainassa ruvetaan esittämään sotarikossyytteitä.
Putinin mukana usein matkustava erittäin vaikutusvaltainen kolumnisti Andrei Kolesnikov kirjoitti jo heinäkuun lopussa Kommersant-lehdessä, että Putin on ”valmis pesemään kätensä” Itä-Ukrainan separatisteista, jos he todella olivat malesialaiskoneen pudottamisen takana. Tätä on pidetty koepallona ja vihjeenä.
Putinilla tuskin kuitenkaan on varaa jättää kotiyleisöä siihen käsitykseen, että ensin Venäjä tuki kapinallisia, mutta hylkäsi heidät hädän hetkellä. Kasvot pelastavaa ratkaisua siis tarvittaisiin.
Toinen riski neuvotteluratkaisulle on se, jos Ukrainan johto aikoo viedä ”terrorisminvastaisen operaationsa” päätökseen siviiliuhreista piittaamatta.
Tässä kriisissä on monta kertaa ennenkin näyttänyt siltä, että nyt olisi aika ottaa järki käteen – mutta tilanne onkin kääntynyt entistä pahemmaksi.
uutiskirje 