Tuntuuko tutulta: ulkomailta virtaa Suomeen huonoa ainesta. He nakertavat uskontoa ja isänmaallisuutta. Ovat kristittyjen vihollisia ja talouselämän loisia.
Ei, nyt emme puhu hommafoorumilaisista ”maahanmuuttokriitikoista”. Itä-Suomen yliopiston kirkkohistorian yliopistonlehtori Teuvo Laitila kuvaa teoksessa Uskonto, isänmaa ja antisemitismi juutalaisvastaisuuden vaiheita Suomessa ennen talvisotaa eli vuotta 1939.
Kohde on eri, mutta asenteet samat jo yli sata vuotta sitten.
Laitilan mukaan Suomessa ei yleisen käsityksen mukaan ole esiintynyt antisemitismiä. Juutalaisvastaisuutta ja juutalaisvihaa ei kuitenkaan ole Suomestakaan puuttunut, vaikka juutalaisten historia maassamme on lyhyt.
Juutalaiset alkoivat asettua asumaan Suomeen 1800-luvun jälkipuoliskolla. Ensimmäiset heistä olivat Venäjän armeijan täysin palvelleita juutalaissotilaita perheineen. Heidän asettumisensa Suomeen osui ajankohtaan, jolloin Euroopassa pyrittiin rohkaisemaan juutalaisten integroitumista muuhun yhteiskuntaan.
Kansalaisoikeudet 1870-luvulla
Osana tätä prosessia juutalaisille alettiin myöntää kansalaisoikeuksia. Ruotsissa näin tapahtui vuonna 1870. Kaksi vuotta myöhemmin samaa ehdotettiin Suomessa.
Ehdotus herätti suurta vastustusta. Kriitikot väittivät kansalaisoikeuksien myöntämisen johtavan valtavaan ”huonojen itäjuutalaisten” tulvaan Venäjältä. Näitä, ja juutalaisia yleisestikin, väitettiin uskonnon ja isänmaallisuuden nakertajiksi, kristittyjen vihollisiksi ja talouselämän loisiksi. Väittely jatkui aina Suomen itsenäistymiseen saakka, jolloin juutalaiset saivat oikeuden anoa Suomen kansalaisuutta.
Laitilan mukaan itsenäisessä Suomessa juutalaisiin ei aluksi kohdistettu kovin paljon huomiota, mutta erityisesti kansalliset ja ääriluterilaiset piirit jatkoivat itsenäisyyttä edeltäneen ajan näkemysten esittämistä väittäen juutalaisia kodin, kirkon ja isänmaan vihollisiksi.
Juutalaiset yhdistettiin myös bolševismiin.
Laitila osoittaa, että muutama äänekäs antisemiitti piti juutalaisvastaisuutta esillä ja vaikutti siihen, että antisemitistiset käsitykset muodostuivat osaksi yleistä kielenkäyttöä ja julkista keskustelua. Kirjassa pyritään osoittamaan, että tämä ”näkymätön” juutalaisviha oli, ja on, Suomessa paljon yleisempää, ja myös vaarallisempaa, kuin vähäinen julkinen antisemitismi.
lehti 