Mika Koskisen Nälkämaan Sampo on ansiokas urakka, merkittävä yhteiskunnallinen dokumentti ja ”totuuselokuva”. Siinä liikutaan ketterästi paikasta toiseen, ollaan ajan hermolla ja tapahtumien iholla. Eri instanssien ja intressiryhmien sekä yksityisten kansalaisten näkemykset tulevat tasapuolisen tuntuisesti noteeratuiksi. Kertojan käyttö täsmentää ja tiivistää tapahtumien kulkua.
Nälkämaan Sampo on mosaiikkimainen kronikka Talvivaaran (nykyinen Terrafame) tiestä, johon viime viikolla tuli uusia huonoja uutisia: Kainuun ELY-keskuksen mukaan vesiongelma kaivoksella tulee jatkumaan.
Ei ihme, jos Markku Kuisman ja Pekka Seppäsen mainiossa kirjassa Suomen pahimmat bisnesmokat (2015) on (itseoikeutettu) paikkansa myös Talvivaaralla.
Dokumentissa kaivoshanketta lähestytään teollisuuden, yhteiskunnallisen hallintokoneiston sekä paikallisen yhteisön muodostaman rakennelman kautta. Erään vaikuttajan suulla todetaan, että käytännön tasolla yhdistelmä voi olla joskus ongelmallinen.
Talvivaaran tapauksessa se tarkoittaa, että yhteisön taholla syntyi jo vuosia sitten voimakas vastustus kaivosyhtiön toimintaa kohtaan, syynä ympäristölle aiheutetut haitat. Tältä pohjalta dokumentin näkyviksi (yhteisö)hahmoiksi kohoavat ympäristöaktiivi Hannu Hyvönen sekä Sotkamon seurakunnan kappalainen Antti Lankinen.
Esitteessä Nälkämaan Sampoa luonnehditaan vuosien tilanneseurantaan perustuvaksi elinkaaridokumenttielokuvaksi. Luonnehdinta todentuu vankan materiaalin puitteissa. Ruohonjuuritason autenttisuus on vahva. Murre raikaa ja kirosanat sinkoilevat: moni on pettynyt ja todella vihainen. Rintamajaot vaikkapa erilaisten paneelien yhteydessä ovat selkeitä ja tunteet usein pinnassa.
Vallan asetelmat dokumentti näyttää selkeinä. Tapahtumien edetessä käy yhä selvemmäksi vallankäytön tietyssä mielessä ”säälimätön” kasvottomuus: syntyy vahva vaikutelma, että Talvivaaran juna puksuttaa turhan arvaamattomilla kiskoilla – hanska heiluttaa kättä.
Juna-rinnastuksen voi toki siirtää kätevästi myös vesielementtiin: tulee mieleen muuan Titanic.
Kaiken esiin tulevan perusteella voisi väittää, että näissä puitteissa kysymys syyllisyydestä haihtuu helposti ilmaan. Liian monet kädet ovat tahriintuneet Talvivaara-pyykeissä. Saman (mahdolliset korruptiokytkennät) hoitaa fiktion kautta suoremmin viime vuosien paras kotimainen näytelmäelokuva, pätevä poliittinen jännitysdraama Jättiläinen (2015).
Koskinen kameroineen on päässyt sotkamolaisten lisäksi vallankäyttäjien lähituntumaan ylintä valtion johtoa myöten.
Saamme nähdä, miten mehukkaasti valta voikaan parodioida itseään. Näiltä osin dokumentissa on paikkansa sananmukaisesti elämänmakuisella huumorilla ja tilannekomiikalla – taatusti livenä ja usein tahattomasti. Siinä ohessa suomalaiskansallisesta kahvia & pullaa -perinteestä irtoaa hersyvää hupia.
Joukkoon mahtuu niin ministeritason hölmistyneitä ilmeitä (Alexander Stubb ja Jan Vapaavuori lehdistötilaisuudessa kiperän kysymyksen edessä), napakoita tokaisuja (Mauri Pekkarinen: ”Tässähän tämä menee julkisuuteen, mutta menköön!”) kuin makaaberia valistustakin.
Näin runolliseksi heittäytyy Talvivaaran käytäntöä tasavallan presidentille esittelevä kaivosyhtiön edustaja: ”Tämä on vähän kuin maanviljelyä tai puutarhanhoitoa”.
Siinä on vitsiä kerrakseen. Omalla tavallaan pelin henkeä kuvaa sekin, että Pekka Perä täsmentää parissa yhteydessä sanomaansa joko englanniksi tai suomeksi, että ”se oli vitsi”.
Talvivaara-draaman jatko tapahtuu valkokankaan ulkopuolella: onko edessä kaivoksen ylös- vai alasajo?
NÄLKÄMAAN SAMPO (Suomi 2016). Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus: Mika Koskinen. Musiikki: Kimmo Pohjonen. Näkyvimpiä esiintyjiä Pekka Perä, Antti Lankinen ja Hannu Hyvönen. Mukana myös sotkamolaisia, eri tason vaikuttajia, useita ministereitä sekä kaksi presidenttiä. Ensi-ilta on 6. toukokuuta.
uutiskirje 
