Miksi yhä useampi eurooppalainen äänestäjä – ja erityisesti työläisäänestäjä – antaa tukensa avoimesti oikeistoradikaaleille tai oikeistopopulistisille puolueille? Kysymyksen esittää vastattavakseen dosentti Jouko Jokisalo keväällä ilmestyneessä kirjassaan Euroopan radikaali oikeisto.
Kysymys on perusteltu. Tätä kirjoittaessani kuulen uutisista, että oikeistoradikaalin FPÖ:n ehdokas Norbert Hofer on hävinnyt vain 31 000 äänellä vihreiden Alexander van der Bellenille Itävallan presidentinvaalissa.
Oikeistoradikaalien ja -populististen puolueiden lisäksi Jokisalo kirjoittaa uusfasistisista puolueista ja liikkeistä ja kysyy toisen kovan kysymyksen: voiko fasismi palata valtaan Euroopassa tai jossakin sen osassa?
Nimestään huolimatta Jokisalon kirja ei ole radikaalin oikeiston puolueiden ja liikkeiden kattava kuvaus, saati käsikirja. Jokisalon esittelee tarkemmin vain merkittävimmät puolueet. Tällä Top 3+3 -listalla ovat oikeistoradikaalit Front National (FN) Ranskasta, Freiheitliche Partei Österreichs (FPÖ) Itävallasta ja Vlaams Blok/vuodesta 2004 Vlaams Belag (VB) Belgiasta.
Oikeistopopulistisista puolueista eniten huomiota saavat ryhmän ensimmäiseen, 1970-lukulaiseen aaltoon kuuluvat Tanskan Danske Folkeparti, Norjan Fremskrittspartiet (FrP) ja Sveitsin Schweitzerische Volkspartei, (SVP). Rajaus myös tuodaan kirjassa reilusti esille takakannen esittelytekstiä myöten.
Irti Auschwitzin varjosta
Näinkin seurakunta on sekalainen ja kirjan vaatima lukeneisuus ja tutkimustyö hirmuinen. Mutta eipä ole lukijankaan osa helppo. Kirjan vaativuutta lisää se, että Jokisalo käyttää paljon tilaa analysoimalla ranskalaista Alain de Benoistia, joka on ollut vuosikymmenten ajan uuden oikeiston johtavia ideologeja.
Benoist on epäilemättä merkittävä. Lukijan on kuitenkin oltava hänen kanssaan tarkkana, koska hän kritisoi ja asettuu vastustamaan omiaankin. Kaikki, mitä Benoist sanoo ja mitä Jokisalo referoi ja erittelee, ei siis ole oikeistoradikaalien puolueiden yleisesti hyväksymää, saati politiikassaan noudattamaa.
Benoistin käsittely on tästä huolimatta paikallaan. Hänen tekstiensä lähiluvulla Jokisalo nostaa esille sekä oikeistoradikalismin syntyvaiheen ja eron uusfasistiseen oikeistoon että oikeistoradikalismin murrosvaiheen 1990-luvun puolivälissä.
Uusi oikeisto (Nouvelle Droite) syntyi Ranskassa 1960-luvun lopussa äärioikeiston uudistusliikkeenä. Se kehittyi eräänlaiseksi ajatushautomoksi oikeistoradikaaleille puolueille, jotka tuolloin olivat joko syntymässä (FN ja VB) tai kuoriutumassa vanhoista natsiunivormuistaan (FPÖ). Uuden oikeiston ideologien tavoitteena oli uudistaa ”vanha” eurooppalainen äärioikeisto, joka kituutti 1960-luvulle asti marginalisoituneiden uusfasististen puolueiden varassa. Siitä, kuinka fasismin koko aateperinnöstä irrottautuminen onnistui ja kuinka vakavissaan oikeiston ideologit siihen lopulta edes pyrkivät, ollaan jopa liikkeen omassa piirissä eri mieltä. Eikä Jokisalokaan vastaa yksiselitteisesti.
Poissulkevuus yhdistää
Minkä lukija kattavuudessa menettää, sen hän pitkien kehityslinjojen analyysissä voittaa. Jokisalo hakee vauhtia historiallisen fasismin ja sen keskeisten ideologisten sidosteiden, rasismin ja sosiaalidarwinismin tiiviistä erittelystä. Samalla hän muistuttaa, että saksalaisen fasismin rotuantisemitismi oli vain yksi rasismin muodoista.
Eurooppalaisiin syvälle iskostuneiden maailmankuvien ymmärtämiseksi on todella muistettava, että länsimainen rasismi syntyi ja kehittyi eurooppalaisten löytö- ja ryöstöretkien pitkässä vanavedessä orjuuden ja siirtomaavallan oikeuttajana ja kietoutui 1800-luvulla luonnon-, yhteiskunta- ja historiatieteisiin. Tämä miltei unohdettiin toisen maailmansodan jälkeisessä antirasistisessa konsensuksessa.
Vaikka radikaalin oikeiston seurakunta on kovin sekalainen, sitä yhdistää joukko ideologisia tekijöitä. Niitä ovat äärinationalismi, EU- ja globalisaatiovastaisuus, kielteinen suhtautuminen monikulttuurisuuteen ja maahanmuuttoon, muslimivastainen rasismi ja antikommunismi. Miltei kaikki liittyvät poissulkevaan kansa- ja kansakuntakäsitteeseen.
Se määrittelee jäsenyyden kansassa ja kansakunnassa etnisten, kulttuuristen ja uskonnollisten kriteerien avulla. Ne toimivat portinvartijoina, jotka joko avaavat yksilölle pääsyn yhteisöön tai sulkevat hänet sen ulkopuolelle. Arkipolitiikassa poissulkevuus ilmenee hyvinvointisovinismina, joka vaatii työn ja sosiaalisen turvallisuuden takaamista ensimmäiseksi etnis-kulttuurisesti määritellyille ja sosiaaliturvansa työssä ja normikansalaisina ansainneille yhteisön jäsenille.
Tällainen kansakäsite sai jo 1970-luvulla rinnalleen rasismin modernin, kulttuuriin ja etnisyyteen perustuvan muodon, jota on kutsuttu myös kulturalismiksi. Se ei välttämättä edes rakenna hierarkioita, vaan puhuu kulttuuristen ja nykyään yhä useammin uskonnollisten ryhmien syvästä, ylittämättömästä erilaisuudesta.
Se ilmenee ennen muuta muslimivastaisena rasismina. Jokisalo käsittelee sitä laajasti, ja aivan syystä. Kauan ei tarvitse raaputtaa, kun rasismin – tai oikeastaan rasismit – löytää paitsi äärioikeistosta myös laajemmin eurooppalaisesta mielenmaisemasta. Juuri tämä on pelottavinta, kun katselee Euroopan poliittisten voimakenttien muutoksia.
Uusfasistit poikkeavat joukosta sikäli, että he ovat vaalineet klassista biologista rasismia, jossa ihmisryhmät ja lopulta myös kansat luokitellaan ja arvotetaan fyysisten piirteiden eli rotukäsitteen avulla. He ovat myös säilyttäneet antisemitisminsä, josta oikeistoradikaalit puolueet ovat yleensä sanoutuneet irti Front National mukaan lukien.
Suhde väkivaltaan erottaa
Radikaalin oikeiston näkeminen yhtenäisenä äärioikeistolaismössönä johtaa Jokisalon mukaan pahasti harhaan. Liikkeitä erottavista tekijöistä tärkeimpiä ovat suhtautuminen demokratiaan ja väkivaltaan. Uusfasismi on säilyttänyt historiallisen fasismin demokratiavastaisuuden, asettaa tavoitteeksi diktatuurin ja pitää väkivaltaa normaalina poliittisena toimintatapana.
Oikeistoradikalismi ja -populismi torjuvat väkivallan, eräät oikeistoradikaalit ehkä pikemmin taktisista kuin periaatteellisista syistä, ja ne ovat varsinkin viime vuosina asettaneet hyvän hallinnon esikuvaksi suoran demokratian. Se mahdollistaa kansalaisten äänen kuulemisen kyllä kansa tietää -hengessä ja kansasta vieraantuneen, korruptoituneen tai sellaiseksi leimatun poliittisen eliitin vaikutusvallan kaventamisen.
Tämä ei estä sekä oikeistoradikaaleja että oikeistopopulisteja näkemästä märkiä unia vahvasta johtajasta, joka edustaa aidosti kansaa. Kun myös uusfasistisissa liikkeissä on liputettu suoran demokratian puolesta, Jokisalo pitää sitä taktis-strategisena vetona synnyttää uusi tilanne ja tilaus niiden omalle läpimurrolle. Perusteluja löytyy uusfasistien omista teksteistä.
Erottava linja asettuu eri kohtaan toisessa peruskysymyksessä, suhtautumisessa ilmastonmuutokseen ja laajemmin ekologiseen kriisiin. Oikeistoradikaalien ja erityisesti uuden oikeiston piirissä ilmastonmuutos ja ympäristön tuhoutuminen nähdään isona uhkana.
Benoistin turbokapitalismin kritiikki perustuu osaksi tähän kantaan. Se myös mahdollistaa rasismin ja ulkomaalaisvastaisuuden yhdistämisen ympäristökysymyksiin ja erilaisten ekorasististen mallien kehittelyn. Tässä oikeistoradikaalit saavat seurakseen uusfasistit ja molemmat edeltäjikseen historiallisen saksalaisen fasismin luonnonsuojelu- ja kotiseutueetoksen. Oikeistopopulistisissa puolueissa ekologiseen kriisiin suhtaudutaan vähättelevästi ja jopa kielletään sen olemassaolo.
Kun ryhmien erot erityisesti suhtautumisessa väkivaltaan politiikan välineenä ovat näin suuret, voi kysyä, pysyykö kirjan hahmottelema radikaali oikeisto lainkaan koossa. Eikö tiukempi rajaus nimenomaan uusfasismin suuntaan olisi ollut paikallaan?
Uusfasismin mukanaolo näyttää lähinnä historiantutkimukselliselta: se mahdollistaa jatkuvuuden ja katkojen erittelyn erityisesti 1960-luvun ja 1970-luvun vaihteessa, kun oikeistoradikalismin puolueet syntyivät. Pitemmästä historiallisesta perspektiivistä voi yhtyä Jokisaloon siinä, että historiallinen fasismi, uusfasismi ja oikeistoradikalismi kuuluvat äärilaitana vastavalistuksen ja/tai valistukselle sumeammin vihamieliseen aateperintöön.
Siis joukkoon, jolle universaalit ihmisoikeudet ja valistuksen arvot ja ihanteet ovat joko sanahelinää tai ajatusvääristymiä, jotka estävät ihmiskunnan ja yhteiskuntien luonnollisen, ihmiselle luonteenomaisen kehityksen.
Vasemmiston kyvyttömyys avasi aukon
Entä vastaukset noihin alussa esitettyihin, Jokisalon itsensä muotoilemiin kysymyksiin? Mitä tulee ensimmäiseen, siis oikeistoradikalismin ja oikeistopopulismin vetovoimaan, on vastaus monipolvinen.
Oikeistoradikalismin ja -populismin merkittävimmät puolueet syntyivät aikana, jolloin sodanjälkeisen ajan pitkä kasvukausi murtui. Yhdysvallat irtisanoutui kiinteitä valuuttakursseja ylläpitäneestä Bretton Woods -sopimuksesta vuonna 1971 ja sitä seurasivat öljykriisi ja hieman myöhemmin siirtyminen kelluviin valuuttakursseihin. Samanaikaisesti savupiipputeollisuus alkoi automaation seurauksena kutistua, mikä aiheutti joukkotyöttömyyden ensimmäisen aallon. Toisen maailmansodan jälkeinen tuotantotalouden säätelyjärjestelmä, fordismi, joka perustui teolliseen massatuotantoon, jatkuvaan kasvuun ja kotimaista kulutuskysyntää ylläpitävän palkkapolitiikkaan, ajautui kriisiin.
Porvarillisen talouseliitin vastaus oli uusliberalismi, jonka ydinteemoja ovat talouden vapauttaminen kaikesta sääntelystä, yksityistäminen ja julkisen talouden karsiminen sekä suoritus- ja kilpailukyky. Uusliberalismi löi seuraavina vuosikymmeninä läpi paitsi taloudessa myös yhteiskunnallisessa ilmapiirissä. Aina 1990-luvun puoliväliin asti radikaali oikeisto peesasi uusliberalistisia ajatuksia muun muassa vero- ja sosiaalipolitiikassa sekä vaati julkisen talouden supistamista ja yksityistämistä.
Jokisalon mainitsemat kannatusluvut eivät oikein tue hänen esittämäänsä näkemystä, että jo 1980-luku olisi ollut oikeistoradikalismin kasvun aikaa. Sen sijaan hänen esittämänsä tulkinta uusliberalismin vaikutuksesta yhteiskunnalliseen ilmapiiriin on osuva.
Se raaistui: heikoille ja huonoille, ”sosiaalipummeille ja luusereille”, ei olisi sijaa kehittymässä olevassa uudessa yhteiskunnassa. Ensimmäisten joukossa kylmäkiskoinen hyvinvointisovinismi kohdistui maahanmuuttajiin. Heidän toiseutensa muuttui siirtotyöläisyydestä (1960-luku, sosiaalisesti määritelty toiseus) ulkomaalaisuudeksi (1970- ja 1980-luku, nationalismi) ja lopulta muslimitaustaisuudeksi (vuosituhannen vaihteesta eteenpäin; muslimivastainen, kulttuuris-uskolliseen erotteluun perustuva rasismi).
Uskottava on Jokisalon näkemys, että radikaali oikeisto saa kiittää kannatuksestaan myös vasemmiston heikkoutta ja virheitä. Vasemmisto ei kyennyt kehittämään toimivia vaihtoehtoja uusliberalismille, ja se uskoi liian pitkään inflatorisen rahapolitiikan tukeman kasvun ja hyvinvointiyhteiskunnan jatkumiseen.
Kun sosialismikin romahti, aukesi kapitalismikriittiseen keskusteluun ideologian mentävä aukko. Siihen tunkeutuivat uuden oikeiston ideologit. Näin etenkin 1990-luvulla, jolloin radikaali oikeisto käänsi takkinsa niin, että saumat ratkeilivat ja ryhtyi kovasanaisesti kritisoimaan uusliberalismin sosiaalisia ja muita seurauk-sia, globalisaatiota, Euroopan unionia ja keinottelevaa finanssipääomaa.
Kritiikki vastasi ihmisten arkikokemusta: tuotannon muuttoa halpamaihin ja työttömyyden kasvua sekä turvattomuuden tunnetta, jonka synnyttivät sosiaaliturvan leikkaaminen, palkkojen alentaminen, ilmasto- ja ympäristöuhat ja maahanmuutto.
Voiko fasismi palata valtaan?
Tässä tilanteessa sosiaalidemokraattiset puolueet muun muassa Saksassa ja Iso-Britanniassa askelsivat oikealle ja ryhtyivät tukemaan ja toteuttamaan uusliberalistista politiikkaa. Muu vasemmisto kärsi post-neuvostoliittolaisesta traumasta. Radikaalin oikeiston puolueista tuli monissa maissa suurimpia työväenpuolueita.
Ja sitten se toinen kysymys: onko fasismin paluu valtaan mahdollista? Pienen pyörittelyn jälkeen Jokisalo päätyy vastaukseen, että ei ja ei ainakaan siinä muodossa kuin 1930-luvulla. Oikeistoradikalismin ja -populismin tavoitteena on pikemminkin eräänlainen poikkeustilavaltio, jossa vallitsee ”autoritaaristen politiikkaelementtien ja demokraattis-edustuksellisen valtiollisen normaaliuden rinnakkaisuus”. Kylmää kyytiä sekin. Mutta toteutuuko se? No sitähän ei tiedä vanha Joukokaan.
Jouko Jokisalon kirja on tärkeä opas radikaalioikeistoon, josta on tullut voimatekijä eurooppalaisessa politiikassa. En suosittele hellelukemiseksi riippumattoon, mutta pari synkkää sadepäivää voi kyllä viettää Euroopan radikaalin oikeiston seurassa
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja ja rasismia tutkinut aatehistorioitsija. Jouko Jokisalo: Euroopan radikaali oikeisto. Into Kustannus 2016. 270 sivua.
uutiskirje 
