Vuonna 1994 ympäristöministeriö valitsi 27 merkittäväksi koettua maisemakokonaisuutta ja nimitti ne ”kansallismaisemiksi”. Mukana oli vanhaa ja uudempaakin: modernistinen Tapiola ja vanhahtavammin romanttinen Porvoonjokilaakso ja vanha Porvoo. Hämeenkyrön kumpuilevat viljelymaat lainehtivat lempeinä, kun taas Kolin huikea vaaramaisema tuo mukaan dramatiikkaa.
Maisemaa määrittämässä on aina ollut mukana taide – erityisesti kirjallisuus ja kuvataiteet, jotka ovat pitkälti määritelleet meille sen, mitä oikea maisema on.
Maisemakokemus on pitkälti opitun tunnistamista. Olen käynyt yhden kerran elämässäni Kolilla ja osasin heti kuin vaistomaisesti asettua oikeaan paikkaan saadakseni vaikuttavan valokuvan. Nykyisenä digi- ja kännykkäkameroiden aikana tämän saman kohdan kuvaaminen on tullut tutuksi lukemattomille ihmisille. Ukkokolilta on otettu varmaankin miljoonia samanlaisia valokuvia.
Saatamme oppia tarkentamaan katsettamme panoraamojen sijaan pieniin yksityiskohtiin ja löytämään niistäkin maiseman lumoa.
Koomisimmilleen tunnistaminen ja samalla tuon tunnistamisen vahventaminen on viety merkitsemällä paikat, joista hyvän kuvan saa. Yellowstonen kansallispuistossa on betonisia jalanjälkiä, joihin voi astua kuvaamaan. Itse muistan kerran törmänneeni Biskajanlahdella kameran kuvalla varustettuun liikennemerkkiin, joka varoitti, että seuraavan mutkan takana oli tulossa valokuvauksellinen jyrkänne merelle. Toki pysähdyin.
Maisema mielletään useimmiten visuaaliseksi asiaksi, mitä taiteet ovat kuvauksillaan vahvistaneet. Näin myös kirjallisuus, joka on maalaillut omalla tavallaan maiseman vaikutusta ihmiseen. Näin esimerkiksi Aleksis Kivi Seitsemän veljeksen (1870) alussa: ”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennen kuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen, halki-leikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle.”
Tapamme hahmottaa maisemaa on ollut varsin hidasliikkeinen. Ekologisen tietoisuuden lisääntyminen on kuitenkin muuttanut suhtautumistamme.
Kykenemme siis näkemään erilaisia maisemallisia arvoja – kunhan vain tietämyksemme ja ymmärryksemme luonnon prosesseista lisääntyy. Se, mikä ennen oli epäselvää, epämääräistä, ja minne ei saanut näyttävää näkymää aikaiseksi, saattaakin muuttua kauniiksi, ja saatamme oppia tarkentamaan katsettamme panoraamojen sijaan pieniin yksityiskohtiin ja löytämään niistäkin maiseman lumoa. Soita, ruovikkoja ja kosteikkoja voi niitäkin oppia rakastamaan maisemana.
Sama oppimisprosessi koskee myös rakennettua maisemaa. Tässäkin taide on säilyttänyt katsetta ohjaavan voimansa. Nykytaiteilijat ovat usein viehättyneet epäpaikoista, kauttakulusta, välitiloista ja anonymiteetistä. Hieman paradoksaalisesti vailla identiteettiä olevien paikkojen etsiminen on alkanut tuottaa uusia identiteettejä ja uusia merkitystihentymiä. Alamme jo tietää, minkälainen on visuaalisesti kiinnostava epäpaikka, ja amatöörikin osaa jo ottaa sellaisia valokuvia.
Lentokenttien odotushuoneista on tietyllä tapaa tullut uuden formalismin kasvualustoja. Ne tuottavat jo tutun näköisiä taideteoksia. Kuinkahan moni on jo ottanut valokuvan yksinäisestä ihmisestä nukkumassa odotushuoneen muuten tyhjässä penkkirivistössä? Minä ainakin tunnustan.
Uudenlaisen maiseman arvostaminen vaati harjoittelua, ja sama koskee taidettakin. Kuinkahan monen epäpaikkavalokuvan edessä katsoja on miettinyt, että mikähän tässä nyt on taidetta? Kaikessa esittävyydessään teos voidaan kokea siten, että ”eihän tämä esitä mitään”.
Tällaisia ajatuksia minulle tuli helsinkiläisessä kellarigalleria Myymälä2:ssa, jossa kolme Aalto-yliopiston yhdistämää valokuva- ja videotaiteilijaa – Lotta Blomberg, Hilla Kurki ja Judit Flóra Schuller – ovat tutkailleet maiseman reuna-alueita ja ehtoja näyttelyssään Land Transformed (esillä 23.10. saakka).
Kurjen videoteos koostuu Yhdysvaltain lounaisosissa tehdyn 4 500 kilometrin pituisen matkan aikana napatuista älypuhelimen satunnaisista videoklipeistä.
Entuudestaan vieraissa maisemissa kuvattu kokonaisuus on tavallaan yltiömäistä esittävää realismia, mutta samalla se ei esitä oikein mitään eikä muodostu tarinalliseksi kokonaisuudeksi. Näinkin maisemaa on hyvä kokea, vaikka se ei siis ”näytä miltään”.
Blomberg ja Schuller ovat luoneet epätodellisia maisemia, ne ikään kuin esittävät tietyllä todentuntuisuudella. Blombergin kaksiosaisessa teoksessa on mukana digitaalinen ilmanpaineen muutoksia kuvaava kartta ja toisaalta orgaanisen tuntuisia möykkyjä, jotka paisuvat ja kutistuvat – ikään kuin hengittävät ja yhdistävät toimintonsa säähän, maisemaan, kehoon ja tunteisiin.
Schullerin taivastutkielmat ovat syntyneet pimiössä värillisten läpinäkyvien papereiden ja filmin avulla, vaikka niille onkin annettu oikeiden paikkojen nimiä. Ne ovat konstruoituja kuvia, ja kiinnittävät valppaan katsojan huomiota esimerkiksi juuri itse konstruoinnin problematiikkaan.
Hyvä näin, sillä meidän on syytä tunnistaa, että perinteisessäkin maisemassa kaikki on tavalla tai toisella konstruoitua – alkaen kuvan rajaamisesta. Puhtaasti ei-kulttuurisessa luonnossa ei ole olemassa mitään erillisiä maisemia tai maisematyyppejä. Maisema ja maiseman hierarkiat – à la kansallismaisema – ovat kulttuurisia konstruktioita. Luonnossa kaikki on monimutkaisesti yhteen kietoutuvaa jatkumoa.
Kirjoittaja on lähinnä kuvataiteen alueella työskentelevä kulttuurialan prekaari, jonka eduskunta määritteli vastoin hänen tahtoaan yrittäjäksi 1.1.2016 alkaen.
uutiskirje 