Kaupungin parhaat bileet

Tää on menomesta, kaupungin paras paikka. Bissee, kavereita, hyvä meininki, hyvät bändit, sanoo Janne Mäkelä Villiklubilla ravintola Sture 21:ssä joulukuisena torstai-iltana.

– Von Donners on ehdottomasti paras bändi.

Von Donners on erityisen pidetty Villiklubilla, sillä se on esiintynyt siellä monta kertaa. Tänään lavalla on kuitenkin bändeineen Meiss, suomalais-jordanialainen laulaja.

– En tunne, mutta kohtahan me kuullaan, Mäkelä kommentoi Meissiä.

Villiklubi on kerran kuussa Helsingissä järjestettävä kehitysvammaisten ja autismikirjolaisten klubi-ilta, jonne kaikki muutkin ovat tervetulleita.

Elävä musiikki on tärkeää Villiklubilla.

– Bändi kruunaa illan, on enemmän tunnelmaa ja enemmän porukkaa. Jengi tykkää tanssia, Mäkelä sanoo.

Tarjolla elämän hienoin keikka

Ja bändejä on riittänyt. Nyt illan bändi joutui perumaan sairaustapauksen vuoksi, mutta uusi löytyi heti ja tarjolla olisi ollut toinenkin, vaikka bändeille ei makseta.

– Sana kulkee, että täällä voi tehdä elämänsä hienoimman keikan. Moni tulee uudestaan, sanoo Jussi Parkkonen, joka on hoitanut paikalle bändejä.

Nyt jo on tiedossa bändit kesäkuulle asti.

Illan artisti Meiss esiintyi ensimmäisen kerran Villiklubilla vuosi sitten. Hänestä paikka on poikkeuksellinen.

– Täällä on mahtava energia ja tunnelma ja mahtavia ihmisiä. Hiki päässä tanssittiin yhdessä yleisön kanssa. Siksi tulin uudelleen, hän sanoo.

Kehitysvammaisia ihmisiä Meiss ei aiemmin ole juurikaan tuntenut.

– Tämä on positiivinen tapa tutustua. Tuli sellainen olo, että voisipa tehdä enemmän heidän kanssaan.

Yleisö tulee ujostelematta juttelemaan, ottaa kädestä kiinni ja halaa.

– Minä sitten halaan takaisin. Jännä, miten moni muistaa meidän viime vuoden keikan.

Ensimmäisellä kerralla häntä jännitti, koska yleisö oli hänelle uudenlainen.

– Opin, että riittää, kun on reilusti oma itsensä. Täällä ei tarvitse jännittää eikä murehtia.

Jussi Parkkonen, muusikko itsekin, toteaa, että Villiklubilla porukka fanittaa avoimesti ja ottaa ilon irti. Kun bändi aloittaa, porukka ryntää tanssilavalle.

– Täällä on vilpitön meininki, ja kommunikointi tämän porukan kanssa tekee hyvää ihan jokaiselle, Parkkonen toteaa.

– Ekalla kerralla ihmettelin sitä, että kaikki puhuvat mutta kukaan ei kuuntele. Mutta ei se tunnu ketään haittaavan.

Porukka tuntee hänet.

– Jussi sä oot pomo! Mä oon juonut olutta, yksi tulee kertomaan.

– Tiedän. Älä ota liikaa, Parkkonen vastaa ja kysyy, onko käynyt flaksi.

– Ei oo vielä käynyt.

– Mulla on käynyt, mulla käy aina, toinen tiedottaa.

Kolmas kysyy kahvia.

– Ota vaan, ei maksa mitään.

Vertaisporukkaa

Tärkeintä on kuitenkin vertaiskohtaaminen. Ilta alkaa seitsemältä ja silloin kaikki pöydät ovat jo täynnä. Bändi aloittaa kahdeksalta ja silloin rynnätään tanssilattialle. Yhdeksän jälkeen ensimmäisiä taksit jo hakevat kotiin. Osa kulkee bussilla tai ratikalla.

Riina Noro käy joka kerta Villiklubilla, jos se vain on mahdollista.

– Tulen, jotta näen muita ihmisiä. Tunnen melkein kaikki täältä, hän sanoo.

Hän on käynyt myös muissa ravintoloissa, mutta Villiklubi on erityinen. Hän määrittelee itsensä autismikirjolaiseksi.

– Tämä on paras, koska täällä saa olla oma itsensä, saa olla erityinen. Muualla voi olla vaikeaa, jos ei ole kovin sosiaalinen.

Katri Jalasvirta on pukeutunut parhaimpiinsa Villiklubille. Hänkin tuntee porukan, mutta käy siellä bändien takia.

– Parasta on rokki, hän sanoo.

Hyvää on sekin, että hän voi tavata poikaystäväänsä Villiklubilla.

Joulun hän viettää äitinsä luona.

– Olen kertonut hänelle Villiklubista ja hänen mielestään se on kiinnostava.

Thui Le tulee bussilla Villiklubille kavereidensa, kihlattunsa ja ohjaajan kanssa Helsingin Maunulasta.

– Koulun jälkeen on kiva tulla, se on rentouttavaa, Le sanoo.

Aina ei kuitenkaan tarvitse tulla.

– Yksi kaveri jäi nyt kotiin, sillä oli sellainen päivä. Päätettiin ohjaajan kanssa, että ei tarvitse lähteä jos ei halua.

Lekin on kaveriporukalla käynyt joissain muissa ravintoloissa, mutta Villiklubi on oma lukunsa.

– Muualla on rauhallista, täällä kova meininki, hän sanoo.

Hän asuu tukiasunnossa kihlattunsa kanssa. Haaveitakin on: Ehkä mennään naimisiin.

– Ja kun koulu loppuu, aion pyrkiä töihin vanhusalalle.

Näyttävimmät muuvit

Marko Allan Järveläinen luettelee suosikkibändejään: Apulanta Heinolasta, Klamydia Vaasasta, Hassisen Kone Joensuusta, Neljä Ruusua, Sielun Veljekset, Leevi Leaving.

– Tää on hyvä bändi, hän arvioi Meissiä oltuaan tanssilavalla vetämässä illan näyttävimmät muuvit.

Järveläinen juo kahvia ja puhuu ympäriinsä.

– Syntymäkoti on Länsi-Helsingissä, asun Itä-Helsingissä ryhmäkodissa. Tykkään käydä äidin ja isän luona Länsi-Helsingissä, hän selostaa.

Järveläinen käy töissä.

– Siivoan Pitäjämäessä käytäviä. Käytävien siivoaminen on hyvä homma.

Jouluna hän on vanhempiensa luona.

– Sama on ollut aina ja toivon lahjaksi joulukalenteria, jossa on arpoja kirjekuoressa. Rahat ottaisin talteen. Säästän.

On myös toinen joulutoivomus:

– Toivon että jouluna olisi lunta. Olisi helpompi liikkua kengillä kun kuuluu ihana ääni, lumen narskunta.

Onko sinulla unelmaa?

– On, että välillä olisi poutapilviä. Tykkään talvesta ja auringosta. Joskus tykkään, että sataisi vettä ja ukkostaa ja salamoi ja on tuulta. Mutta ei aina tarvi ukkostaa tai tuulla.

Asiakasta pitää palvella

Pertti Kurikan Nimipäivät -bändistä tuttu basisti Sami Helle käy säännöllisesti Villiklubilla.

– Parasta on kaverit, musiikki ja se yhdessäolo. Kun olen muusikko, liikun niin paljon ympäriinsä, että tämä on ainut kerta kuukaudessa, kun näen kavereita kunnolla. Täällä todella tuntee ihmiset, voi istua, vaihtaa kuulumisia ja joskus puhua syvällisemminkin. Täällä on helppo olla.

Helle ei ole kohdannut ravintoloissa ennakkoluuloja, mutta ymmärtää, että joillekin tavalliseen ravintolaan meneminen voi olla vaikeaa.

– Voi olla vaikea ylittää se kynnys. Täällä kuitenkin oppii, miten olla ravintolassa, minkä verran voi juoda alkoholia, ettei vedä överiksi seuraavalla kerralla.

Hän ei ole törmännyt siihen, että alkoholia ei olisi tarjoiltu sen vuoksi, että hän on kehitysvammainen ihminen.

– Mä vedän alkoholia kuten muutkin. Jotkut juovat, jotkut eivät juo.

Sellaisestakin on kuitenkin kuultu, että tarjoilu ei pelaa.

– Se on tyhmää ja pahaa ennakkoluuloisuutta. Me olemme normaaleja ihmisiä, Helle sanoo.

– Kun olemme asiakkaina, meitä pitää palvella asiakkaina. Ei se niin voi mennä, että sulle annan kaljaa mutta sulle en kun olet vammainen. Yksilön pitää voida itse päättää.

Helteellä on elämänmuutos edessä, sillä bändin johtaja Pertti Kurikka on päättänyt jäädä eläkkeelle. Bändi tekee viimeisen keikkansa tapaninpäivänä.

– Kyllä siitä on mieli surullinen, mutta pakko on lopettaa, kun Pertti on niin päättänyt.

Tulevaisuudensuunnitelmat?

– Tohon en kommentoi mitään. Meillä on vaitiolovelvollisuus ensi vuoden alkuun.

Askel kevenee

Myös Helsingin kaupungin kehitysvammaisten kotihoidon ohjaaja Kirsi-Maria Örö ja Helsingin Kehitysvammatuki 57 ry:n vapaa-ajan koordinaattori Marja Herala ovat Villiklubilla joka kerta. He kuvaavat itseään kehitysvammatyön dinosauruksiksi.

– Askel kevenee, kun tänne tulee. Aina on hauskaa, Örö sanoo.

Hän toteaa, että Helsingissä on valtakunnallisesti ottaen hyvät palvelut kehitysvammaisille. On kerhoja ja harrastusmahdollisuuksia.

– Toisin on jollain pienellä paikkakunnalla, jolla voi olla vain yksi kehitysvammainen ihminen. Silloin ei juuri näe itsensä kaltaisia ihmisiä, niitä, joilla on samanlaiset jutut, huumori ja kiinnostuksen kohteet, Örö sanoo.

– Yksinäisyys on iso ongelma kuitenkin Helsingissäkin. Täällä he tapaavat vertaisiaan.

Villiklubilla käydään eri puolilta pääkaupunkiseutua. Kauempaakin saa tulla.

– Me olemme suvaitsevainen baari. Kaikki ovat tervetulleita.

Örö ja Herala ovat töissä Villiklubilla.

– Jos joku tarvitsee apua, autamme, jotta porukka oppii toimimaan itsenäisesti. Alussa olimme esimerkiksi baaritiskillä tulkkeina, Herala sanoo.

Samalla opetellaan arkisia taitoja.

– Voi osoittaa kiinnostusta toiseen ihmiseen, lähestyä, Örö sanoo.

Ja yleisiä tapoja.

– Täällä tehdään sitä, mitä ravintoloissa tehdään. Opitaan vaikkapa, että ravintolassa ei voi juoda sitä siideriä, jonka on sinne repussa tuonut. Nämä ovat asioita, joita ei ole tullut ajatelleeksi, jos ei ole käynyt ravintolassa, Herala sanoo.

Mutta tärkeintä on vertaiskohtaaminen.

– Tämä on paikka, jossa aikuiset kehitysvammaiset ihmiset saavat tehdä, mitä haluavat ilman, että joku on ohjastamassa, että nyt lauletaan tai askarrellaan. Täällä saa jutella, tanssia, pelata ja olla vaan, Örö toteaa.

Nuorilla kehitysvammaisilla on enemmän heille tarkoitettuja paikkoja, joissa tavata toisiaan. Kun ikää kertyy 25 vuotta, niiden ovat sulkeutuvat. Siksi Villiklubi on tärkeä monelle aikuiselle kehitysvammaisille pääkaupunkiseudulla.