Frantz on tylsä nimi hienolle elokuvalle, jossa romanttisuus ja poliittisuus kohtaavat kiehtovien tähtien alla.
Elokuvan nimi viittaa nuoreen saksalaiseen sotilaaseen, joka on kaatunut ensimmäisen maailmansodan taistelukentällä. Vuoteen 1919 sijoittuvissa tapahtumissa pyöritään vainajan muiston ympärillä tiiviisti, elämän ja kuoleman ympärille muotoutuu poikkeuksellisen vahva jännite.
Päähenkilö Anna on kaatuneen saksalaissotilaan kihlattu. Nuori nainen asuu sulhasen vanhempien luona ja käy säännöllisesti kuolleen rakastettunsa haudalla. Erään kerran hän huomaa kukkien joukossa jotain erikoista.
Frantz pohjustaa viitteellisesti lähtökuopat Hitlerin nousulle.
Tältä pohjalta tapahtuu tutustuminen, jolla on merkittäviä seurauksia nimenomaan naispäähenkilön kohdalla.
Kulttuurinen ja poliittishistoriallinen autenttisuus on vankalla pohjalla. Se myös tuo Frantzin notkeasti tähän päivään: elokuvan iso paha mörkö on kansallismielinen kiihkoilu. Nationalismin ja sodan elimellinen sidos tuodaan selkeästi esiin.
Asian suhteen nähdään melkoista ironiaa: sodan päättyminen ei ole johtanut kummassakaan leirissä yleiseen rauhanpiipun poltteluun. Piirre täsmentyy muutamalla kohtauksella paljon kertovaksi pienoiskuvaksi aikansa eurooppalaisesta vihanpidosta: tavallaan Frantz pohjustaa viitteellisesti lähtökuopat Hitlerin nousulle.
Frantz on puhuttua kieltä myöten tasavahvasti ranskalais-saksalainen yhteistuotanto, sen voimakkaan humanistinen sanoma tuo mieleen Renoir-klassikon Suuri illuusio (1937).
Suurin menettäjä elokuvan sodan ja rauhan näyttämöllä on naispäähenkilö. Hahmoon tiivistyy henkilökuvauksen hienovarainen sosiopsykologisuus, joka muutenkin tavoittaa ison siivun ihmiselon keskeisiä juttuja.
Pääosan Paula Beerin kasvoilla todentuu eleettömästi roolihahmon mollisointuisuus, tuloksena on erittäin hyvä ja vivahteikas nuoren naisen muotokuva. Tietty aikakausi ja erään yksilön kokemukset asettuvat samoihin raameihin osuvin, tavalla jos toisellakin paljon kertovin rajauksin.
Juuri Suomessa vierailleen, sukupolvensa etevimpiin ranskalaisiin ohjaajiin kuuluvan Francois Ozonin uralla Frantz on monisäikeisempi sukulaisteos hänen aiemmalle elokuvalleen Rakkaus – meno & paluu (2004).
Tunnelmista huokuu elokuvahistoriallinen näkemyksellisyys ja tyylitietoisuus. Mustavalkokuvauksella on tavoitettu hienosti menneen maailman tunnot ja luotu täyteläistä, pastissinomaisesti välkehtivää epookkia.
Värejä käytetään vain satunnaisissa kohtauksissa, ja harkitusti – päätös Edouard Manet’n kuuluisan maalauksen Itsemurha äärellä puhuu puolestaan. Kohtaus kiteyttää mallikkaasti elokuvan temaattisen ytimen.
FRANTZ (Ranska-Saksa 2016). Ohjaus: Francois Ozon. Käsikirjoitus: Ozon, Philippe Piazzo. Pohjautuu vapaasti Ernest Lubitsch -filmiin Särkynyt sävel (1932). Pääosissa: Paula Beer, Pierre Nenay, Ernst Stötzner. Ensi-ilta 7.4.Francois Ozonin haastattelu Kansan Uutisten verkkolehdessä lauantaina kello 14.
uutiskirje 
