Pintaa syvemmältä
Turkin hallitus jatkaa jääräpäisesti kurdivastaisella linjallaan ja leimaa varsinkin kurdien työväenpuolueen PKK:n viholliseksi, joka täytyy kukistaa. Tottahan on, että PKK perustajansa Abdullah Öcalanin johdolla aloitti aseellisen taistelun Turkin hallitusvaltaa vastaan jo vuonna 1984 – tähän haasteeseen on ”luvallista” vastata. Mutta totta on myös se, että eräänlainen aselepo oli ollut voimassa jo nelisen vuotta, kun presidentti Recep Tayyip Erdoğan kesäkuussa 2015 hävisi parlamenttivaalit ja päätti kiristää yhteiskunnallista tilannetta maassa saadakseen turkkilaiset tiiviimmin taakseen.
Suunnitelma onnistui, ja Erdoğanin AKP-puolue sai marraskuussa 2015 taas taakseen enemmistön parlamentissa. Sota PKK:ta vastaan Turkin itä- ja kaakkoisosissa jatkui, mutta sitä laajennettiin myös Syyriaan, jonne PKK:n sisarjärjestö PYD oli perustanut itsehallinnollisia alueita. Tätä Turkin johto ei olisi sallinut Syyriankaan puolella.
”Väärät” erotetaan ”oikeista” etnisyyden ja uskonnon perusteella.
Nyt Turkki uhkaa hyökätä Syyrian kurdien läntisimpään itsehallinnolliseen alueeseen Afriniin. Turkki on jo ampunut aluetta tykeillä, mutta yhä enemmän puhutaan myös Turkin maavoimien tulevasta hyökkäyksestä Afriniin.
Kurdikielteisyys ei kuitenkaan ole leimallista vain Erdoğanille ja hänen puolueelleen. Turkin perustaja Mustafa Kemal, joka sai kunnianimen Atatürk, turkkilaisten isä, julisti eräässä puheessaan: ”Kuinka onnellinen onkaan hän, joka sanoo ’olen turkkilainen’.”
Tämän sitaatin on voinut nähdä valtavassa muodossa kurdialueen vuorten rinteillä, turkinkielisenä tietenkin. Mieleen ei tullut silloin, eikä nyt, kunnioittaa kurdien omaa kulttuuria. Jo pari vuotta Turkin valtion syntymisen jälkeen syntyi ensimmäinen kurdikapina.
Jo tasavallan perustamisvuonna 1923 Mustafa Kemal moitti puhuessaan Adanan kauppiaille heidän armenialaisia kilpailijoitaan: ”Armenialaisilla ei ole minkäänlaista oikeutta tähän viljavaan maahan. Tämä maa kuuluu teille, se on turkkilaisten maa. Tämä maa on historiallisesti ollut turkkilainen, se on sitä tällä hetkellä ja se tulee aina pysymään turkkilaisena”.
Kohta sen jälkeen juutalaiset, kreikkalaiset ja armenialaiset virkamiehet erotettiin ja korvattiin muslimeilla.
Jo tässä vaiheessa ”väärät” erotettiin ”oikeista”, paitsi etnisyyden, myös uskonnon perusteella. Monet vääräuskoiset lähtivät vapaaehtoisesti maasta, kreikkalaisista loput karkotettiin.
Nykyhallinnon silmissä ”oikea” turkkilainen on sunnimuslimi. Šiiamuslimit, alevit, ovat siten vain puoliksi oikeita turkkilaisia. Kurdit ovat enimmäkseen sunni-muslimeita, mutta etnisesti ”vääriä”. Nämä suuret ryhmät ovat siten vain puoliksi hyväksyttyjä.
Turkin hallitusta tukevan Yeni Şafak -lehden englanninkielisen laitoksen päätoimittaja Ibrahim Karagül käy säännöllisesti sotaa kurdeja vastaan ja viittaa varsinkin PKK:hon ”ulkoisena hyökkääjänä”.
”PKK on ulkoinen valta, maahan tunkeva voima, joka edustaa ristiretkeläisten perinnettä”, Karagül kirjoittaa. Väite on absurdi, ovathan islamia tunnustavat kurdit aina asuneet näissä vuoristoissa, kun taas turkkilaiset heimot tulivat alueelle Keski-Aasiasta.
Siitä huolimatta kurdien järjestöt ovat Karagülin mukaan hyökkääjiä, ja ovat aina olleet. ”Ristiretkien jälkeen, ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ne työnnettiin eturintamalle kolmanteen suureen invaasioon” – ristiretkeläisten ja mongolien maahan tunkeutumisen jälkeen.
Tälläkin kertaa turkkilaiset taistelevat näitä hyökkäyksiä vastaan Turkissa, Syyriassa ja Irakissa. ”Taistelu näitä palkkamurhaajia vastaan, jotka hyökkäävät meidän alueitamme ja kansaamme vastaan Yhdysvaltain, Israelin, Saksan, Britannian lippujen alla, ase kädessä, tulee olemaan meille tämän vuosisadan ratkaisevin.”
Kurdihyökkääjillä on Karagülin mukaan sama toimeksiantaja kuin AKP:n entisillä islamilaisilla yhteistyökumppaneilla, güleniläisillä. Heitä ohjataan samasta paikasta, ristiretkeläisten perillisten toimesta, Karagül ilmoittaa. Nämä tahot sijaitsevat lännen pääkaupungeissa. PKK:n ja PYD:n aseelliset taistelijat ovat hänen mukaansa orjia, jotka suorittavat maahan tunkeutujien likaisen työn. Nyt odotetaan anatolialaisilta suuria tekoja, kuten Jerusalemin ja Konstantinopolin valloitukset aikanaan.
Höyrypäisiä ajattelijoita riittää maassa kuin maassa, saattaa joku ajatella. Karagül ei kuitenkaan ole kuka tahansa. Useimmat turkkilaiset ajattelevat yhtä Anatolia-keskeisesti, mutta Karagül antaa tälle ajattelulle historiallisen ulottuvuuden.
Erdoğan kutsuu ulkomaanvierailuilleen yleensä seurakseen presidentin lentokoneeseen parikymmentä toimittajaa, ja tämä porukka kuvataan koneessa istumassa hänen ympärillään. Kuvien tarkoitus on kai osoittaa, ketkä toimittajat nauttivat hänen luottamustaan ja keitä kannattaa lukea. Hyvin usein Karagül näkyy näissä kuvissa.
uutiskirje 
