Lasse Lehtinen kehuu Väinö Tanneria tämän elämäkertaa käsittelevässä uutuuskirjassaan Tanner: Itsenäisen Suomen mies ja lyö Urho Kekkosta kuin vierasta sikaa.
Väinö Tanner oli merkittävimpiä 1900-luvun poliitikkojamme, mutta hän ei yllä lähellekään moninkertaisen pääministerin ja pitkäaikaisimman presidenttimme Urho Kekkosen valtiomiestasoa. Kekkonen jatkoi Paasikiven aloittamaa, suomettuneeksikin haukuttua, hyväksi havaittua ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Hänen pääministeri- ja presidenttikausillaan Suomi muun muassa teollistettiin ja perustettiin maakuntayliopistot.
Professori Väinö Voionmaa (sd.), eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja 1941–1946, kirjoitti pojalleen Tapio Voionmaalle 22.6.1941, jolloin Saksa oli julistanut sodan Neuvosto-Venäjälle, että tavatessaan Tannerin ”hän (Tanner) kuohui vihaa Venäjää vastaan ja arveli, että Lenin-grad olisi nyt hävitettävä maan tasalle, johon minä huomautin, että se olisi mahdotonta, koska Leningradin asema on maailmankaupallinen, joten sillä paikalla tulee aina olemaan suuri maailmankaupunki.” (Väinö Voionmaa: Kuriiripostia 1941–1946, s. 44).
Tanner valittiin vielä 1957 ylimääräisessä puoluekokouksessa SDP:n puheenjohtajaksi. Hänen suostumisensa ehdokkaaksi ja tehtävään kiihdytti demareiden hajoamista ja TPSL:n syntymistä. Kuten ilmenee, Tannerilta puuttui joskus realismin taju.
Väinö Tanner tuomittiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä vuonna 1946 sotasyyllisenä viideksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen.
Taito Taskinen
historian harrastaja
Kuopio
uutiskirje 
