Heikki Hellman: Kulttuurijournalismi kiinnittää huomiota teoksen sijasta henkilöön ja laadun sijasta ilmiöön

Onko uhri jo haudattu tai edes henkitoreissaan? Raflaavaa otsikkoa Heikki Hellman kommentoi painottaen sen kysyvää luonnetta.

Sytykkeen hautavertaukseen Hellmanrepäisi yhdeksän vuoden takaa, jolloin Aamulehden silloinen päätoimittaja, nykyinen EVAn johtaja Matti Apunen julkaisi paljon keskustelua herättäneen ja kulttuuriväkeä tuohduttaneen kolumninsa Kulttuurijournalismi in memoriam.

Muistokirjoituksen keskeinen väite oli, että kulttuurijournalismi sellaisena kuin sitä tarvittaisiin, oli kuollut. Apusen mukaan kulttuurijournalismi oli menettänyt kiinnostuksensa yhteiskuntaan ja muuttunut ”säyseäksi taiteen sisäiseksi osastoksi, joka tuottaa kritiikkipalveluja”.

Ollessaan vierailijaprofessorina Tampereen yliopistossa Hellman opetti tutkivaa kulttuurijournalismia. Tämä ja Apusen provosoiva väite innostivat hänet tutkimaan kulttuurijournalismia yhdessä alasta sittemmin väitelleen Maarit Jaakkolan kanssa.

– Viime aikoina kulttuurijournalismista on puhuttu paljon meillä ja muualla. Näkemykset sen tilasta ovat saattaneet mennä ristiin, mutta keskustelua on yhdistänyt yhteinen näkökulma: kulttuurijournalismin kriisi. Kriisistä on tullut keskustelua ylläpitävä keskeinen metafora, kieli- ja mielikuva, Hellman muistutti esitelmässään Yleisen Lehtimiesliiton liittokokouksessa.

Kulttuuriseuranta uhanalainen laji

Kriisipuhetta ovat ylläpitäneet erityisesti journalistit itse, taidelaitosten ja yleisön edustajat sekä taidemaailmaa lähellä ja sitä kiinteästi seuraavat tahot.

– Kulttuurijournalistien puhe on ilmentänyt ammatillista kriisiä identiteetin hämärtymisestä, itsenäisyyden kaventumisesta ja ammatillisten vaatimusten muutoksesta – tai vaihtoehtoisesti siitä, että on vaikeaa sopeutua journalismin uudenlaisiin toimintamalleihin ja jatkuvaan vuoropuheluun lukijoiden kanssa

Maarit Jaakkola jäljitti omassa tutkimuksessaan Pohjoismaiden lehdissä vuosina 2010–2017 julkaistuja kirjoituksia, jotka käsittelivät kulttuurijournalismia.

Hän löysi lähes 1 800 kirjoitusta, joista useimmat käsittelivät kriisiä. Niissä toistuivat ”huoli”, ”kuolema”, ”kamppailu”, ”alasajo” ja niin edelleen. Heikki Hellman etsiskeli kriisiä kuvaavia juttuja samalta ajalta Helsingin Sanomista. Sama huoli toistui niissäkin.

– Onneksi yksi otsikko sentään julisti: Huhut kuolemasta ovat liioiteltuja. Monissa kirjoituksissa myös muistutettiin, että kulttuurijournalismi voi hyvin, uudistuu ja kiinnostaa lukijoita, Hellman iloitsee.

Jaakkolan tutkimuksen mukaan kriisipuhetta ylläpitävistä kirjoituksista oli luettavissa, että kulttuurijournalismi on ja pysyy toissijaisena journalismin alueena. Myös kulttuurin seuranta on mediassa uhanalaisena ja kulttuurijournalismi on kohdannut kielteisen muutoksen.

Hellman korostaa, että kulttuurijournalismin toiseus viittaa siihen, että kovaa journalismia perinteisesti suosineissa uutisorganisaatioissa pehmeäksi koettu kulttuurijournalismi jää alistettuun asemaan.

Hellman: Kulttuuritoimittajan intohimoa pidetään suorastaan hyveenä.

– Tästä esimerkin tarjoaa vaikkapa STT, jossa kulttuuritoimittajan tehtävät käytännössä lopetettiin muutama vuosi sitten. ”Resurssimme ovat pienentyneet, ja meillä ei ole enää toimittajia, jotka tekevät vain kulttuuria”, päätoimittaja Mika Pettersson selitti.

Kulttuuritoimitusten leikkaukset arkipäivää

Samanlaisia leikkauksia on koettu muissakin mediataloissa, eikä vain Suomessa.

Journalisti-lehti väitti taannoin, että ”kulttuurijournalismia on pitkään ajettu alas sanomalehdissä kannattamattomana”. Totta tämäkin.

Yle lakkautti television kulttuuriuutiset, isojen lehtitalojen kaikissa lehdissä kiertävät samat kritiikit ja muutkin kulttuuria käsittelevät jutut. Väheneviä resursseja siirretään niille alueille, joita halutaan priorisoida, jolloin kulttuuriseurannan moniäänisyys kaventuu.

On tietysti hyödytöntä haikailla vanhoja hyviä aikoja, jolloin Kansan Uutisissakin oli kaksi palkattua kulttuuritoimittajaa ja laaja, eri taiteenlajeihin perehtynyt kriitikkojen avustajakaarti Pentti Saarikoskesta alkaen. Tuolloin lehdessä oli laajempaakin lukijakuntaa kiinnostaneet, hyvin toimitetut kulttuurisivut, joilla ei ollut mitään hävettävää valtalehtienkään kulttuuritarjonnan suhteen.

Hellmanin mukaan kulttuurijournalismin uhanalaisuuden merkittävämpiä ilmentymiä ovat määrälliset muutokset kulttuuria koskevien uutisten ja kritiikkien määrässä. Etenkin taiteen kentältä on kuulunut valituksia, että aiemmin korkeakulttuuriin keskittyneet, lehtien kriitikkovaltaiset kulttuuriosastot olisivat muuttuneet uutismaisemmiksi, viihteellisemmiksi ja pinnallisemmiksi päivälehtikritiikkien romahtaessa sekä tasoltaan että kattavuudeltaan. Yhä harvemmista teoksista, esityksistä ja näyttelyistä julkaistaan kritiikkejä.

– Toimittaja/kriitikko on taidekentän edustaja viestimessä. Nyttemmin voitolle on päässyt uutisellisuutta korostava journalistinen lähestymistapa, jossa kulttuuritoimittaja on median edustaja taidekentällä. Näiden kahden perinteen hankauskohdassa on syntynyt kiistelyä siitä, mikä on ”oikeaa” kulttuurijournalismia.

Kulttuurisivut keventyneet

Sisällöllisesti kulttuurisivut ovat popularisoituneet ja journalistisoituneet. Populaarikulttuuri on saanut yhä merkittävämmän osan seurannasta. Kulttuurisivut eivät enää keskity kulttuurisen kaanonin vaalimiseen vaan luovat uudenlaisia arvostushierarkioita ja kyseenalaistavat niitä nostaessaan esiin erilaisia uusia ilmiöitä.

– Kulttuurijournalismi kiinnittää myös huomiota aiempaa enemmän teoksen sijasta henkilöön ja laadun sijasta ilmiöön. Hyvä esimerkki on vaikkapa se, kuinka kulttuuritoimittajat Pohjoismaissa loivat kirjoituksillaan hyväksyntää Mad Men -televisiosarjalle tuottaen siitä käsitystä laatusarjana. Pari vuosikymmentä sitten he tuskin olisivat innostuneet amerikkalaisesta jatkuvajuonisesta tv-sarjasta, Hellman taivastelee.

Popularisoituminen ilmenee myös aiheenvalinnoissa, populaarimusiikin, elokuvan, television ja pelien osuuden kulttuurisivujen juttutarjonnassa kasvaessa, kuten Maarit Jaakkola on väitöskirjassaan osoittanut. Tosin sen aineisto ulottuu vuoteen 2008 saakka. Sen jälkeisestä kehityksestä ei ole tutkimustietoa.

– Journalistisoituminen puolestaan viittaa siihen, että kulttuurijournalismin lajityyppikirjo on laventunut. Kritiikkien lisäksi kulttuurisivuilla on aina ollut niin uutisia, haastatteluja kuin kolumnejakin, mutta niiden keskinäinen jakauma on tasoittunut. Henkisesti esteettinen paradigma nosti jalustalle yhden lajityypin, arvostelun, kun taas journalistinen paradigma suorastaan edellyttää juttutyypin valintaa tilanteen ja kiinnostavuuden mukaan. Kriitikko ei kysy yleisön mielipidettä, mutta toimittajan on käskettäessä tehtävä vaikka gallup teatterin aulassa ensi-illan väliajalla. Esimerkiksi Aamulehdessä näin tapahtuukin, kertoo Hellman.

Taiteen tulkitsijat

Kulttuuritoimittajia ei ole maailmallakaan kovin paljon tutkittu, mutta on havaittu, että kulttuuritoimittajalla on taipumus kokea itsensä toisenlaiseksi toimittajaksi.

Hellman: On selvää, että kulttuurijournalismi on arvokasta.

– Kulttuuritoimittaja korostaa mielellään oman, usein taiteenalakohtaisen erityistietämyksensä arvoa ja sitä, kuinka hänen on kyettävä paitsi kirjoittamaan tietävästi kulttuurituotteista myös arvottamaan niitä. Erityisesti kritiikki-instituutiota luonnehti arvostettujen, mutta samalla kiisteltyjen kriitikkopersoonien läsnäolo. Seppo Heikinheimon, Jukka Kajavan, Pekka Tarkan, Helena Yläsen, Erkka Lehtolan ja monien muiden kaltaiset makutuomarit kokivat olevansa taiteen puolestapuhuja, sanansaattajia, jotka kirjoittivat kaltaiselleen, kulttuurista ja taiteesta kiinnostuneelle vertaisyleisölle.

Uutistoimittaja toimisi epäprofessionaalisesti, jos hän sitoutuisi intohimoisesti aiheisiinsa, kulttuuritoimittajan intohimoa pidetään suorastaan hyveenä, Hellman muistuttaa.

– Toisaalta myös yleisjournalismi on viime vuosina muuttunut – ja paradoksaalisesti kyllä perinteisen kulttuurijournalismin suuntaan. Kun pahin klikkausjournalismivillitys on onnistuttu selättämään, journalisteilta osastosta riippumatta on entistä enemmän alettu edellyttää asiantuntemusta, henkilökohtaista panosta, näkemyksellisyyttä, ja valmiutta subjektiivisiin kannanottoihin.

Kun puhumme kulttuurijournalismin kriisistä, on muistettava, että kriisipuheilta ei ole vältytty yleisemmässäkään journalismikeskustelussa.

Kulttuurijournalismi demokratian tukena

Kulttuurijournalismin kriisipuhe on Hellmanin mukaan sen omaa identiteettityötä ja kamppailua asemasta sekä taidekentällä että journalismin kentällä. Se on ilmentänyt ja korostanut sitä, että kulttuurijournalismilla yhä on oma erityinen identiteettinsä, jonka turvin se erottuu yleisjournalismista ja jolla sen suhteellista itsenäisyyttä ja integriteettiä voidaan perustella.

– Toisaalta kriisipuheeseen liittyy pyrkimys ulkoistaa kulttuurijournalismia koskevat uhat nimeämällä ulkoisia syyllisiä, sellaisia kuin mediatalojen kaupalliset paineet, median murros tai taidekentän muutos. Kriisikeskustelussa on nostettu esiin myös ”sisäisiä” uhkia: kulttuurijournalismin oma elitismi, konservatiivisuus ja muutosvastarinta.

Valitettavasti tämä kaikki pitää paikkansa. Mutta, on selvää, että kulttuurijournalismi on arvokasta: ei media eikä demokratia tule toimeen ilman sitä. Kulttuurille varattua tilaa ei tule mediassa kaventaa vaan kasvattaa, sitä kriisipuhekin viestittää. Kulttuurijournalismin legitimiteetin kannalta on tärkeää, että sen asemasta puhutaan ja sen onnistumisia ja epäonnistumisia arvioidaan julkisuudessa.

– Kriisipuhe on yksi keino tehdä kulttuurista Aihe isolla A:lla, tehdä siitä ajankohtainen ja kiinnostava ja siten myös relevantti metajournalismin kohde, Hellman tähdentää.

– Journalismi on käännekohdassa. Emme siis ole kulttuurijournalismin haudalla. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kulttuurijournalismista, sen tilasta ja asemasta pitäisi kantaa huolta. Nimenomaan pitää, se on meidän tehtävämme.