SOFA-bändi ylistää keskeneräisyyttä, feminismiä ja legginssejä

SOFA syntyi tyttöjen välisestä ystävyydestä.

Sonja Kuittinen ja Fanni Noroila opiskelivat Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa samalla vuosikurssilla näyttelijäntyötä ja molemmilla oli ollut vaikea syksy.

– Käytiin aika syvissä vesissä ja tuettiin toisiamme vuorotellen. Sitten tuli hetki, kun loukkasin polveni tanssitunnilla. Sonja juoksi luokseni ja kuiskasi korvaan: ”Upea kevät tulee!”

Siitä muodostui jonkinlainen mantra vaikeuksien keskelle ja vuoden vaihtuessa he alkoivat konkreettisesti rakentaa upeaa kevättään: kävivät ahkerasti tanssitunneilla ja opiskelivat pianon soittoa.

Sitten he päättivät kirjoittaa yhdessä biisin. Lajiksi valikoitui räppi, koska siinä otetaan isosti tilaa ja ollaan positiivisella tavalla röyhkeitä.

– Se tuntui voimauttavalta, kertoo Kuittinen.

Mutta kuinka he kehtasivat?

– Me vaan päätettiin, että tehdään eikä pelätä. Siinä oli olennaista että meitä oli kaksi. Vaihtoehtoina oli jäädä kellariin häpeämään tai taistella häpeää vastaan.

Molemmat myöntävät, että moni asia pelottaa yhä ja ”koko ajan hävettää kaikki”. Mutta niin hävettää muitakin!

– Niin kauan kuin häpeän tunnetta ei tunnista eikä osaa nimetä, sitä vastaan ei voi taistella. Nimetön ahdistus on hankalin tunne. Mutta kun häpeää jakaa, sen yli pääsee, sanoo Noroila.

Nyt, viisi vuotta myöhemmin, he tekevät bändiin liittyviä töitä päivittäin ja kesä 2018 huipentuu keikkaan Flow Festivalilla. Hyvä etteivät jääneet kellariin!

Vakavaa ja letkeetä

Noroilan ja Kuittisen haastatteleminen on hauskaa. Toinen päättää toisen aloittaman lauseen ja nauretaan paljon. Meno on laittoman letkeetä, kuten yhdessä SOFAN biisissä, vaikka puhutaankin vakavista aiheista.

Tasa-arvokysymykset olivat olleet Noroilalle ja Kuittiselle aiemminkin tärkeitä, mutta todellinen feministinen herätys oli opiskelijavaihto Tukholmassa vuonna 2014.

Siellä feminismi oli luonteva osa arkipäivää ja kieltä: normina läsnä ihmisten keskusteluissa ja myös opiskelussa.

Nyt intersektionaalinen feminismi on heille maailmankatsomus. Se ei keskity vain sukupuoliin, vaan pyrkii vähentämään kaikenlaista sortoa ottaen huomioon esimerkiksi luokkakysymykset.

– Työskennellessämme kysymme itseltämme aina: horjuttaako vai vahvistaako tämä olemassaolevia rakenteita, kuvailee Kuittinen.

Noroila jatkaa:

– Kun me sanotaan olevamme feministitaiteilijoita ja feministiräppäreitä, niin me uskomme, että taiteella, musiikilla, räpillä voi vaikuttaa. Me uskotaan että se mitä tehdään, on merkityksellistä.

Feministisyys vaikuttaa myös konkreettisesti bändin työtapoihin. He pyrkivät siihen, että kaikki saavat tilaa, kaikkia kuunnellaan ja kaikkia kunnioitetaan.

Naiset toivovat, että feminismi-sanasta katoaa pikkuhiljaa sen ”älytön latautuneisuus”. He uskovat, että käsitettä avaamalla moni sitä pelkäävä huomaa olevansa itse feministi.

– Sitähän avaamistahan mekin teemme. Me ollaan feministibändi, mutta ei me olla vihaisia tai sulkemassa ketään ulos mistään.

– Totta kai me suututaan, kun se on aiheellista. Se on joskus hyvä tunne, joka auttaa pitämään omista rajoista kiinni. Jos kokee vääryyttä, siitä saa olla vihainen. Mutta me ei vihata ketään eikä viha ole feminismin ydintunne, sanoo Kuittinen.

Kuka saa räpätä?

SOFAlla on paljon feministiesikuvia. Silvana Imami, Princess Nokia, Koko Hubara, Inka Rantakallio, Renaz Ebrahim, Mariam Abdulkarim, Anna Paavilainen, he luettelevat ensimmäisinä mieliin tulevat nimiä.

– He ovat rohkeasti asioidensa takana. Heillä on tietoa ja uskomattoman hieno kyky artikuloida arvokkaalla tavalla asioista, jotka ovat tosi henkilökohtaisia ja herättävät paljon tunteita, sanoo Fanni Noroila.

Esikuvana mainittu Inka Rantakallio toimittaja ja tutkija, joka tekee väitöskirjaa suomalaisen räpin henkisyydestä ja autenttisuudesta.

Aitouden käsite on liittynyt aina keskeisesti räp- ja hip hop -kulttuureihin.

On pidetty olennaisena, että räpätään omista kokemuksista. Toisaalta tiukkaan autenttisuuden vaatimukseen liittyy myös kysymys siitä, kuka ylipäänsä saa räpätä.

”Kaikki luova toiminta vaatii oman keskeneräisyyden hyväksymistä.”

– Me ollaan valkoisia, korkeasti koulutettuja naisia. Räpmusiikki ei ole meidän historiaa, siinä täytyy olla rehellinen, sanoo Sonja Kuittinen.

Oikeutus räpin tekemiseen syntyy naisten mielestä siitä, että tuo lajiin jotain uutta.

– Ettemme matki emmekä kopioi. Että meillä on oma näkökulma, joka kuitenkin kunnioittaa räpin juuria.

Oma ääni kuuluviin:
Legginssit on housut

Noroila kuvailee koko bändi-projektia manifestiksi sille, että jokaisen on tärkeää saada oma äänensä kuulluksi.

– Maailma pyörii niin kovien arvojen ympärillä, että monen kokemus jää sivuun.

Biisien tekeminen omasta positiosta käsin tarkoittaa SOFAlle myös aiheita, joita räpissä tai hip hopissa ei olla aiemmin kuultu. Usein juuri feminiinisiksi mielletyt piirteet ja aiheet ovat Kuittisen mukaan niitä, jotka painetaan alas.

Niinpä Puolukoita -kappaleessa* mainitaan, todennäköisesti ensimmäistä kertaa Suomi-räpin historiassa, kuukupit ja lantionpohjatreeni.

Ei tipu* taas on metoo-henkinen rautalangan vääntö siitä, että nainen määrittelee omat rajansa, joita kukaan ei saa ylittää ilman lupaa.

”Kannattasko kertaa ne aakkoset,

kun mä en flirttaa tai oo ”hard to get”? —

EE ja II: se on ei —

Mä en oo mikään beibe tai tipu,

ei on ei: Ei tipu!”

Kuittinen nostaa itselleen tällä hetkellä tärkeimmäksi sanoitukseksi Legginsit on housut*. Äkkiseltään kepeältä kuulostavan lauseen takana on painava statement.

Se liittyy kehopositiivisuuteen, naisen itsemääräämisoikeuteen ja siihen radikaaliin ajatukseen, että kuka tahansa saa pukeutua kuten haluaa. ”Legginsit eivät ole housut” kun on muodostunut jonkinlaiseksi käsitteeksi tyyli- ja pukeutumisvinkkejä naisoletetuilla jakelevassa mediatodellisuudessa.

– Naisen keho on kautta historian ollut vapaata riistaa, jota kaikilla on oikeus arvostella ja määritellä ja johon voi puuttua ja kajota.

Keskeneräisyys on mahdollisuus

SOFAn naiset ovat huomanneet, että miehille sallitaan musiikkikentälläkin enemmän kokeilua ja virheitä. Heidän ei vaadita olevan valmiita heti aloittaessaan.

Naisten hapuilu tyrmätään nopeammin.

Noroilan mukaan rivien välistä tulevaan ulosjättämiseen on paljon vaikeampi vastata kuin suoraan palautteeseen. ”Salakavala misogynia” turhauttaa.

– Vaikka se, miten meitä keikkapaikoilla neuvotaan ja mitä oletuksia tehdään iän, ulkonäön tai koon perusteella.

– Usein sen, miksi jostain tilanteesta on tullut inhottava olo, tajuaa vasta jälkeenpäin: ahaa, tässä oli kyse vallankäytöstä.

– Kun meillä on toisemme, voimme onneksi yhdessä puhua ne tilanteet ääneen läpi, Sonja Kuittinen kiittää.

– Mikro-aggressioita ja vallan mekanismeja on hyvä oppia tunnistamaan. Silloin voi rauhallisesti huomauttaa asioista ja kohtelusta. Sanoa, että tämä oli asiatonta, Fanni Noroila sanoo.

Keskeneräisyys ja opetteleminen ovat osa SOFAN ”ideologiaa”.

– Kaikki luova toiminta vaatii oman keskeneräisyyden hyväksymistä.

Keskeneräisyys tarkoittaa heille uteliaisuutta ja halua oppia. Ei valmistautumattomuutta, vaan valppautta, joka mahdollistaa läsnäolon.

Noroilalle keskeneräisyys on myös aidosti omana itsenään olemista.

– Siihen tarvitsee yleensä myös muita ihmisiä. Me löydettiin toistemme seurassa niin turvallinen, yhteinen energia, että pystytään siihen.

* Biisilinkkien kuunteleminen vaatii Spotify-sovelluksen.