Julkisuudessa kuuluu koko ajan keskustelua siitä, että ay-toiminta on jäänne menneiltä ajoilta, eikä sellaista enää tarvita, vaan työntekijöiden ja työnantajien pitäisi sopia työehtonsa keskenään.
Ongelmia tulee jos työehtoasiat sovittaisiin vain työpaikalla. Jonkinlainen perälauta, työehtosopimus, jolla taattaisiin vähimmäisehdot työntekijälle, olisi tulevaisuudessakin välttämätön. Paikallisen sopimisen lisääminen edellyttäisi ainakin työntekijäpuolen tiedonsaannin ja päätösvallan lisäämistä.
Nyt olisi mallia mielestäni otettava Ruotsin myötämääräämislaista, joka toimii esimerkillisesti naapurimaassa. Suomen yhteistoimintalaista, joka tunnetaan vai irtisanomislakina, ei tule uskottavaa ja käyttökelpoista, vaikka sitä hieman muutettaisiin.
Nykyinen ay-liikkeen johto toimii liian paljon irti jäsenistöstä ja tekee pienellä porukalla päätöksiä. Jäsenäänestyksiä ei suvaita, ja rivijäsenen ääni kuuluu huonosti johtoportaassa. Esimerkiksi kiky-sopimuksessa kuultiin enemmän pääministeriä kuin jäsenistöä ja laskettiin palkkoja jäsenistön tahdon vastaisesti. Toimenpiteen seurauksena luottamuspula syveni entisestään jäsenistön ja ay-liikkeen johdon välillä.
Olen sitä mieltä, että ammattiyhdistysliikettä edelleen tarvitaan mutta sen on muututtava nykyaikaiseksi järjestöksi, joka puhuu jäsenistölle työelämässä tapahtuvasta muutoksesta, edunvalvonnasta, osaamisen merkityksestä ja yhteisöllisyydestä.
Minulla on sellainen käsitys, että näillä eväillä olisi mahdollista saada jäsenistö uudelleen kiinnostumaan yhteiskunnallisesta päätöksenteosta. Ja kun nyt näyttää siltä, että painopiste on siirtymässä tupo-sopimusten sijasta lainsäädännön kautta tapahtuvaan työntekijöiden oikeuksien puolustamiseen, niin tarvitaan myös poliittista aktiivisuutta, että punavihreä hallitus pystytään toteuttamaan.
Markku Saarinen
järjestöpäällikkö
Kiinteistötyöntekijät ry
uutiskirje 
