Eurovaalit ovat edessä toukokuussa, Suomen EU-puheenjohtajakausi alkaa heinäkuussa. Nyt on aika perusteelliselle Eurooppa-keskustelulle: kriittiselle, analyyttiselle, myyttejä purkavalle. Tällaisen puheenvuoron esitti Kansan Uutisissa 11.1. hyvin tuntemani ja arvostamani kauppatieteiden tohtori Erkki Laukkanen.
Laukkasen kriittisen analyysin kohteena on sosiaalisen Euroopan idea, jota Laukkanen pitää myyttinä. Laukkanen ei kiistä sitä, etteikö EU voisi olla ”sosiaalisempi”, mutta unionin nykyisten perustusten pohjalta sellainen Eurooppa ei hänen mielestään ole rakennettavissa.
Hyvinvointia ja oikeudenmukaista työelämää painottavalla sosiaalisen Euroopan ajatuksella on ollut keskeinen osa unionin kehityksessä, mutta Laukkanen tulkitsee sen lähinnä sisämarkkinoiden ja EMU:n oikeuttamisessa käytetyksi poliittiseksi välineeksi. Tosiasiassa ero poliittisen vasemmiston ja ay-liikkeen tavoitteeksi asettaman sosiaalisen Euroopan ja todellisen EU:n välillä on Laukkasen mielestä nyt suurempi kuin koskaan.
”Unionissa on kaksi ristikkäistä kehityskulkua.”
Olen Laukkasen kanssa samaa mieltä siitä, että perustavanlaatuinen, kriittinen ja sosiaalisen Euroopan käsitettä purkava keskustelu on tarpeen. Samaa mieltä olen myös siitä, että vasemmiston ja ay-liikkeen tavoitteita vastaava muutos EU:ssa vaatii tällaiseen kriittiseen keskusteluun pohjautuvaa strategiaa.
Sosiaalisen Euroopan tämänhetkisen tilanteen ja tulevien vaaliasetelmien arvioinnissa pidän tärkeänä sen tunnistamista, että unionissa on viime vuosina nähty kaksi ristikkäistä kehityskulkua.
Kun katsotaan EU:n perinteisintä sosiaalisen Euroopan ilmenemismuotoa eli työntekijöitä suojelevaa vähimmäislainsäädäntöä, kehitys on nykyisen komission aikana ollut pääosin myönteistä. Radikaalia harppausta ei ole otettu, mutta askel askeleelta työsuojelua on vahvistettu ja liikkuvien työntekijöiden oikeutta yhdenvertaisiin työehtoihin kirkastettu. Näillä uudistuksilla on merkitystä suoraan niille työntekijöille, joiden etuja ja hyvinvointia ne suojaavat, mutta myös siihen, millä keinoin eurooppalaisilla sisämarkkinoilla on luvallista kilpailla.
Kun lainsäädännön sijaan arvioidaan EU:n tällä vuosikymmenellä rakennettua entistä sitovampaa talouspolitiikan ohjausta, tilanne on ongelmallisempi. Sosiaalisille näkökohdille – työmarkkina- ja hyvinvointiasioille – on vuosi vuodelta annettu suurempi rooli talouspolitiikan arvioinnissa, mitä jotkut pitävät sosiaalisen Euroopan vahvistumisena.
Talousohjauksen edistämät uudistukset eivät kuitenkaan välttämättä vahvista työntekijöiden suojelua tai hyvinvointipalveluita, jos ohjauksen taustalla vaikuttavia talouskurin ja sääntelyn purun oppeja ei muuteta. Myös talouspolitiikan ohjauksen suhde EU:n perussopimuksiin ja demokraattiseen oikeutukseen on epäselvä.
Kevään eurovaaleissa valittavilla edustajilla on toivottavasti kykyä sekä Laukkasen peräänkuuluttamaan strategiseen ajatteluun että konkreettiseen lainsäädäntötyöhön, jolla vahvistetaan hyvinvointia ja työntekijöiden asemaa. Heillä on oltava rohkeutta puhua tiukemman EU-sääntelyn puolesta silloin, kun työntekijöiden suojelu tai vaikkapa verokeinottelun pysäyttäminen sitä vaatii – ja toisaalta rohkeutta puolustaa olemassaolevia demokraattisia käytäntöjä ja hyvinvointijärjestelmiä silloin, jos väärältä pohjalta lähtevä eurooppalainen politiikka uhkaa niitä.
Eurooppalaiset tuskin menettävät mitään, vaikka sosiaalisen Euroopan käsite hylättäisiin myyttinä. Suuri vahinko sen sijaan tapahtuu, jos ihmiset jättävät eurovaaleissa äänestämättä edellä kuvatun kaltaisia ehdokkaita. Siihen Laukkasen avaama keskustelukin toivottavasti johtaa: ei toivottomuuteen, vaan haluun vaikuttaa – myös äänestämällä.
Pekka Ristelä
kansainvälisten asioiden
päällikkö
SAK
uutiskirje 
