Valtiovarainministeriön päällikkö Martti Hetemäki läimäisi vaalikeskusteluihin vaatimuksen kahden miljardin euron säästötavoitteesta. Koko hallituskauden jatkuneen hyvinvoinnista leikkaamisen jälkeen miljardisäästöjä voisi tavoitella esimerkiksi hävittäjähankinnoista, laittamalla kuriin harmaan talouden tai verottamalla reilummin suuria pääomia. Mutta ei. Vanha yhden totuuden politiikka etsii valtakirjaa jatkoonkin.
Arvomuutos suomalaisessa (talous)politiikassa suhteessa pariin edeltävään vuosikymmeneen alkoi oman kokemukseni mukaan 1970- ja -80-lukujen taitteessa. Muistan massiivisen hallituspuolueiden kansanedustajiin kohdistuneen suostuttelun omaksua talouspolitiikan ytimeksi aiempaa vahvemmin kasvu ja vientiteollisuuden kilpailukyky. Niiden turvaamisen kautta varmistettaisiin työtä ja hyvinvointia koko yhteiskuntaan. Kaikesta muusta politiikasta alkoi tulla noille tavoitteille alisteisia. Talouspolitiikan keinot muuttuivat päämääräksi.
Usko tähän mantraan onkin hämmästyttävällä tavalla läpäissyt poliittisen ajattelun, vaikka talouden nousukaudetkaan eivät ole taanneet riittävää työllisyyttä, puhumattakaan hyvinvoinnin turvaamisesta. Päinvastoin jo pitkään on ollut käynnissä hyvinvointivaltion murentaminen vetoamalla kestävyysvajeeseen ja pelottelemalla ylivelkaantumisella. Tosiasiassa Suomen velka suhteessa bruttokansantuotteeseen on maltillinen verrattuna muihin EU-maihin.
Talouden tulee todistaa ihmisille toimivuutensa.
Taloudesta on tullut itseisarvo. Ihmisten hyvinvoinnin hoitamisen sijaan meillä hoidetaan budjetteja. Totta kai tarvitaan terve talous, jotta on mahdollista hoitaa ihmisiä, mutta vakaaseen talouteen ei selvästikään päästä tekemällä keinoista päämäärä ja heikentämällä hyvinvointia.
Käsitystä taloudesta itseisarvona ruokitaan mystifioimalla talous joksikin muusta yhteiskunnasta irralliseksi saarekkeekseen, johon ei voida vaikuttaa. Talouspolitiikka ei ole neutraali luonnonlaki, arvovapaa alue, johon politiikka ei ulotu. Se on järjestelmä, jossa tehdään poliittisia arvovalintoja. Siihen vaikuttavat kansainväliset suhdanteet, mutta erityisesti finanssipolitiikassa on vaihtoehtoja.
Viisas talouspolitiikka on kaukonäköistä ja sisältää seurausvastuun: mitä ihmisille tapahtuu tehtävien päätösten seurauksena. Talous on ihmistä varten, eikä ihminen taloutta varten.
Huolestuttavaa on se, millä tavoin vallinnut politiikka on muovannut myös ihmiskäsitystä. Ihminen kelpaa vain silloin, kun hän on vahva, terve, kilpailukykyinen ja antautunut taloudellisen tehokkuuden vaatimuksille. Mitä syvemmäksi kuilu köyhien ja rikkaiden välillä kasvaa, mitä eriytyneemmät todellisuudet ovat, sitä helpompaa rikkaampien on olla näkemättä köyhien hätää.
Kuitenkin inhimillisyys on arvo, jota koko yhteiskunnan tulisi suojella ja ylläpitää. Ihmisellä on oikeus olla myös heikko, sairas, avuton ja tarvitseva mutta elää silti inhimillisesti arvokasta elämää. Ihmisten ei tarvitse todistella olemassaolon oikeuttaan taloudelle omalla tehokkuudellaan, vaan talouden tulee todistaa ihmisille toimivuutensa.
Yksi talouspoliittisen manipuloinnin voimasanoista on ollut realismi. Niin kauan kuin itse muistan, on realismilla aina tarkoitettu sitä, että muiden kuin hyväosaisimpien on tingittävä elintasostaan.
On siis hyväksyttävä se, että osa ihmisistä on vailla työtä ja riittävää toimeentuloa, että kasvava joukko joutuu elämään köyhyydessä, ilman luottotietoja, toimeentulotuen varassa, että yhä useampi nuori on syrjäytetty ja että psyykkiset ongelmat lisääntyvät, että vanhushoiva on riittämättömien resurssien vuoksi paikoin ala-arvoista, että osa lapsista joutuu keskeyttämään koulun, kun perheen rahat eivät riitä oppimateriaaleihin, että lastensuojelua tarvitsevia lapsia on yhä enemmän ja laiminlyötyjen lasten tilanteet yhä järkyttävämpiä ja että päihdeongelmaiset ihmiset jätetään oman onnensa nojaan.
Kaikki tämä on suomalaista arkipäivää. Mutta ei(kö) huolta! Hyvinvoiviakin on paljon, ja porvaripoliitikot haikailevat lisää verojen kevennyksiä. Harmaa talous saa elää ja pääomat virrata ulos maasta. Niinpä korkean bruttokansantuotteen maassa ei ”riitä” enää rahaa kuntien valtionosuuksiin, joilla turvattaisiin ihmisille riittävät ja lakien mukaiset peruspalvelut.
Poliittisen retoriikan rakastama ”iso kuva” on kohtalokkaasti sumentunut. Tarvitaankin nopeasti arvokeskustelua ja toimia: inhimillisesti ja ekologisesti kestävää talouspolitiikkaa, joka ei salli miljardiomaisuuksien keskittymistä harvoille. Monet taloustieteilijätkin ovat jo pitkään peränneet muutosta. Ilmastonmuutoksen mukanaan tuomien ongelmien myötä tarve on kasvanut hälyttävästi.
Meillä jokaisella on vastuuta tulevasta, mutta eniten tietysti poliitikoilla ja elinkeinoelämän vaikuttajilla. Heidän on nähtävä ihmisen ja luonnon kestokyvyn rajat sekä toisaalta ihmisen mahdollisuudet. Muutoksen vaatiminen ei ole aina helppoa niillekään, joilla on kohtuullisesti hyvinvointia. Talouden ihmiskäsitys on voinut hiipiä osaksi kenen tahansa ajattelua.
Enemmän kuin pitkään aikaan tarvitaan uudenlaista, todellisuudentajuista realismia, uskottavaa poliittista vastavoimaa, jotta yksilöiden ilmiselvä kriittisyys ja muutoshalu eivät jää vain omaksi sisäiseksi tuskaksi ja voimattomuuden tunteeksi.
Kirjoittaja on tamperelainen kaupunginvaltuutettu.
uutiskirje 