Aikuiskoulutuksen määrä on kääntynyt laskuun 2000-luvulla. Lasku on voimistunut 2010-luvulla, ja ennuste 2020-luvulle on huono, ellei sitten tehdä jotain.
Millaisesta aikuiskoulutuksesta puhumme? 2000-luvun alkupuolella tein väitöskirjaa aikuiskoulutuksen palkkavaikutuksesta. Aineistona oli noin viiden vuoden välein tehdyt aikuiskoulutustutkimukset jaksolla 1990–2006. Sen jälkeen on tehty vielä kaksi tutkimusta vuosina 2012 ja 2017.
Aikuiskoulutustutkimuksissa erotellaan toisistaan henkilöstökoulutus ja muu aikuiskoulutus kuten omaehtoinen tai viranomaisten tarjoama joko ammatillinen tai ei-ammatillinen koulutus. Koulutukseksi lasketaan kaikki vähintään kuusi tuntia kestäneet koulutustapahtumat.
Palkansaajien koulutus supistui yli puolella miljoonalla koulutuspäivällä.
Perinteisesti Suomi on ollut aikuiskoulutuksen luvattu maa: noin 60 prosenttia väestöstä ja palkansaajista on vuoden aikana osallistunut aikuiskoulutukseen ja henkilöstökoulutukseen. Henkilöstökoulutuksen osuus kaikista koulutustapahtumista on ollut hallitseva.
Oheisessa kuviossa aikuiskoulutukseen osallistuminen on jaettu kahteen luokkaan: työnantajien rahoittamaan henkilöstökoulutukseen ja muuhun aikuiskoulutukseen, jonka rahoittaja voi olla koulutettava itse tai jokin viranomainen kuten opetus- tai työhallinto.
Tulokset ovat hämmentäviä.
1990-luvun alun laman aikana henkilöstökoulutus supistui tuntuvasti, mutta – ei hätää – muu aikuiskoulutus kuittasi supistuksen, ja enemmänkin. 1990-luvun loppupuolen vahva talouskasvu käänsi henkilöstökoulutuksen vahvaan kasvuun, joka jatkui vielä 2000-luvun alkupuolella.
2000-luvun alkupuolella muu aikuiskoulutus kääntyi puolestaan vahvaan laskuun, eikä kasvua ole tapahtunut myöhemminkään. 2010-luvulla, finanssijohtoisen talouslaman oloissa, myös henkilöstökoulutus on kääntynyt pakkaselle ilman korvaavaa kasvua muussa aikuiskoulutuksessa.
Vuonna 2017 henkilöstökoulutukseen osallistui noin 130 000 ihmistä vähemmän kuin 2012. Kun koulutuspäiviä oli keskimäärin noin 4,2, palkansaajien koulutus supistui yli puolella miljoonalla koulutuspäivällä. Se kaikki on pois työpaikkojen muutostilanteiden hallinnasta.
Miksi näin on käynyt? Minusta paras selitys on työmarkkinamallin muutos. 2000-luvulla on astunut voimaan uusi, joustoturvan nimellä tunnettu työmarkkinapoliittinen ajattelutapa, joka käytännössä on merkinnyt työsuhdeturvan ja sitä tukevien keinojen kuten henkilöstökoulutuksen merkityksen väheksyntää.
Joustoturvan tunnuslause on: mitä helpommin kenkää, sitä helpompi työllistää (easy fire, easy hire)! Ken tähän uskoo, ei varmasti ota enää vakavasti työsopimuslain 7. luvussa täsmennettyjä irtisanomista edeltäviä toimia kuten työntarjoamis- ja koulutusvelvollisuutta.
Vielä 1990-luvulla nämä irtisanomisia edeltävät ja usein myös vaihtoehtoiset toimet olivat ammattiliittojen edunvalvonnan ydintä. Mutta enää ne eivät ole. Ratkaiseva muutos asiassa tapahtui vuoden 2007 lopulla, kun joustoturvasta leivottiin EU:n uusi työmarkkinamalli.
On tärkeää huomata, että joustoturvasta ei päätetty työpoliittisin vaan yleispoliittisen perustein. Ratkaisevan tärkeä vaikutin EU:lle oli eurooppalaisen sosialidemokratian modernisoiminen 2000-luvun vaatimuksia vastaavaksi. Eikä demareilla ollut mitään tätä modernisointia vastaan.
Ne suuret muutokset, joita muun muassa Saksan, Hollannin ja Tanskan työmarkkinamalliin 2000-luvun alussa tehtiin, olivat joustoturvalla motivoituja. Niiden piti toimia mallina myös kaikille muille maille. Ja niin olisi varmasti tapahtunutkin ilman vuonna 2008 alkanutta lamaa.
Siitä lamatestistä joustoturva ei selvinnyt: vaikka työsuhdeturvasta ja sitä tukevista toimista kuten henkilöstökoulutuksesta oli leikattu, työllisyys ja tuotanto sukelsivat ja jämähtivät sitten paikalleen lähes kymmeneksi vuodeksi, myös Suomessa. Ja vaikka talous on nyt elpynyt, henkilöstökoulutus ei ole.
Vaikka henkilöstökoulutus on supistuvalla uralla, omaehtoinen opetus- ja työhallinnon ainakin osittain rahoittama aikuiskoulutus ei tätä supistumista enää korvaa. Näin siksi, että valtio säästää nykyään myös aikuiskoulutuksen kustannuksella. Mutta toisinkin voisi olla, jos niin halutaan.
Tätä kirjoitettaessa minulla ei ole kovin tarkkaa kuvaa muun aikuiskoulutuksen tilasta nykyään. Mutta tilanne nyt muistuttaa jossakin määrin tilannetta 1980-luvun lopulla, jolloin muuta aikuiskoulutusta yritettiin vauhdittaa erilaisin politiikkatoimin.
Ne toimet eivät koskaan lunastaneet niille asetettuja odotuksia, mutta helpottivat olennaisesti satojentuhansien ihmisten elämää 1990-luvun alun lamassa. Sellaisille toimille olisi nytkin tarvetta. Erityisesti tämä pätee omaehtoiseen, ihmisten omista tarpeista nousevaan koulutukseen.
Toivottavasti kysymys aikuiskoulutuksen tilasta ja tulevaisuudesta nousee esiin kevään poliittisissa väännöissä.
Kirjoittaja on kauppatieteiden tohtori.
uutiskirje 
