Suomessa ei ole hetkellä riittävästi sairaanhoitajia. Monet ovat vaihtaneet ammattia tai lähteneet ulkomaille. Olen yksi heistä. Leikkausosaston sairaanhoitoon erikoistumisella on ollut kysyntää ja käyttöä muualla maailmalla.
1980-luvulla Suomessa vielä koulutettiin erikoisairaanhoitajia. Koulutus kesti vuoden. 1990-luvun alkupuolella tällainen erikoistumiskoulutus lopetettiin, ja tilalle alettiin kehittää erilaisia lisä- ja täydennyskoulutuksia, jotka eivät johda tutkintoon. Ne eivät ole mahdollistaneet uralla etenemistä tai työn vaativuuteen perustuvaa palkkausta.
Erikoistumiskoulutus antoi minulle käytännön työhön tarvittavia taitoja, ja se antoi minulle myös ammattiylpeyttä vaativassa työssäni ihmisten henkien pelastamisessa.
Olen tällä hetkellä töissä Norjassa, missä palkkani Suomen palkkaan verrattuna on lähes kolminkertainen. Olen kelvannut myös kansainvälisille rekrytointifirmoille ja avustustyöorganisaatioille. Vahvuuteni on rautainen ammattitaito ja kielitaito. Olen kiertänyt maapallon eri puolilla töissä, enkä aio palata kotimaahani. Miksi?
Ensiksikin muistelen kauhulla Suomen sairaaloiden sairasta työympäristöä, jonka hierarkkisen systeemin rattaissa olin laitoshoitajien jälkeen alimmalla tasolla. Nuorta sairaanhoitajaa nöyryytettiin huonoimmilla työvuoroilla (ei koskaan vapaata juhlapyhinä), lääkärien mielivallalla, vanhempien kollegoiden taholta tulevana simputuksena ja työsuhteiden pätkimisenä (kiitoksena siitä eläkkeeni on minimaalinen, sillä alle kuukauden mittaisista työsuhteista ei kertynyt eläkettä). Etenemismahdollisuuksia sairaalassa ei ollut, niin kuin ei ole vieläkään.
Yhdeksänkymmentäluvun lama iski myös sairaaloihin. Sijaisia ei palkattu. Soitin läpi Helsingin sairaalat kysyäkseni töitä leikkausosastolta.
Eräs ylihoitaja kysyi minulta: ”Miksi olet lähtenyt aikaisemmasta työpaikastasi, olisit vain pysynyt siellä. Töitä ei ole eikä tule.” Ja hän paiskasi luurin korvaani.
Toisessa sairaalassa osastonhoitaja olisi ottanut minut ilomielin töihin, mutta ylihoitaja tyssäsi aikeen sanomalla, että tarvitsin kolmen kuukauden perehdytyksen, ennen kuin voisin toimia osastolla. Todellisuudessa olin erittäin kokenut hoitaja ja osasin kaikki kirurgian erikoisalat.
Pääsin töihin kolmanteen sairaalaan tuntipalkalla. Ansiot jäivät pieniksi. Opiskelin samaan aikaan Lontoossa Masters-tutkintoa, välillä matkustin Englantiin ja Hollantiin teoriajaksoille, joten en voinut sitoutua pysyviin työsuhteisiin.
Tällainen tyly kohtelu jättää jälkensä. Toisaalta silloin, kun tarvetta hoitajista on, on myös toinen ääni kellossa. Mutta olen lähtenyt muualle, missä saan huomattavasti parempaa palkkaa, mutta myös inhimillisen kohtelun työntekijänä.
Suomessa sairaanhoitajilta puuttuu myös kollegiaalisuutta työkaveria kohtaan. Jos jotakuta on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti työnantajan taholta, hän saa kestää sen yksin. Ilmeisesti hoitajat pelkäävät ikäväksi ihmiseksi leimautumista ja työpaikkansa menettämistä. Hoitajat Suomessa ovat kuin lammaslauma, jota voi kuljettaa minne milloinkin mielii.
Mistä tässä on oikein kysymys? Hierarkiasta, kuuliaisuuden ja nöyryyden vaatimuksesta eli patriarkaalisuudesta. Missä on feminismi tai hoitajien hoito/hoivaaminen näin naisvaltaisella alalla kuin sairaanhoito?
Elämme jälleen mielenkiintoisia aikoja sairaanhoitajien näkökulmasta katsottuna. Hallitus haluaa lisätä hoitajia vanhustenhuollossa samaan aikaan kun kunnat vähentävät heitä kuntien talouden ollessa kuralla, Tehy vaatii kevään palkkaneuvotteluissa sairaanhoitajille parempaa palkkaa, ja sitten ihmetellään, mistä niitä hoitajia saataisiin kattamaan 0,7 hoitajaa/potilas. Ulkomailtako?
Tarja Tuovinen
Norja
uutiskirje 
