Hei sori, missä on pienet kauramaidot, kysyn innokkaasti hyllyjä täyttävältä myyjältä.
Hän osoittaa oikean hyllyvälin, mutta mielestäni pakkaukset eivät ole oikean kokoisia. Itseasiassa en ole varma onko pienempiä edes olemassa, tuskin.
Näen mahdollisuuden puheenvuorolle, jonka hyödyntämistä en epäröi käyttää.
Kysyn uudestaan ja vaivihkaa ujutan keskusteluun huomion aurinkoisesta säästä. Samalla kerron pontevasti tulevasta retkestäni lähellä sijaitseville kallioille. Siskoni on tehnyt eväsleivätkin, mutta täytteistä en valitettavasti osaa tarkemmin kertoa. Harmi.
Myyjä hymyilee ja kertoo, että pienemmässä pakkauksessa kauramaitoa ei ole. Tyydyn vastaukseen. Jatkan tutkimusmatkaani hyllyjen välissä, ja etsin vimmatusti uutta uhria tyydyttämään sosiaaliset tarpeeni.
Luulen, että en ole ongelmani kanssa yksin. Ekstroverttejä, eli sosiaalisesti innokkaita ja ajoittain rasittaviakin höyrypäitä on väestöstä vaihtelevien arvioiden mukaan noin puolet. Tätä puolikasta koetellaan nyt ja kovaa.
Korona kurjistaa äärimmilleen viritettyjen ekstroverttien elämää, kun laumani on minulta raa’asti riistetty. Nyt opiskelut ja työt suoritetaan etänä. Baariinkaan ei voi enää mennä. Missä voin höpötellä ihmisille, jos en kaupassa?
Kaupassa asioiva nainen on huomannut epätoivoisen pyörimiseni, ja on päättänyt hymyillä minulle joka kerta, kun kävelen hänen ohitseen. Se tuntuu mukavalta.
Videokeskustelu on oiva ensiapu, mutta ei riittävä. Tarvitsen kohteen, jonka kehonkieltä tulkita kokonaisvaltaisesti. En halua olla eri ympäristössä suhteessa kanssakeskustelijoihin.
Sarkasmi ei etäelämässä tahdo onnistua, ainakaan samoin kuten lähikohtaamisessa. Tämä ärsyttää. Myöskään virtuaalisten ryhmäkeskusteluiden lainalaisuudet eivät ole minua saavuttaneet.
Haluan takaisin lähielämääni!
Matka jatkuu kohti kassaa. Jäätelö kädessä odotan taas uutta mahdollisuutta jutusteluun. Kaupan kassalla saan pleksilevyn takaa vienon hymyn, maksan ja poistun.
Huomaan kaupan edustalla olutta juovan herrasmiehen. Mikä mahtava tilaisuus uudelle jutustelulle!
Istun seuraksi ja tervehdin into pinkeänä. Hän ei tunnu kuitenkaan minusta juuri välittävän. Musiikki kuulokkeissa tuntuu voimistuvan. Nyökkään, hän nyökkää takaisin.
Mutustan valkosuklaalla kuorrutettua vadelmajäätelöä ja mietin tämän päivän kohtaamisia. Aika hyviä vaikka itse sanonkin, tehtävä suoritettu.
Siskoni tepastelee toisella puolella tietä ja aloitan vimmatun huitomisen. Tunnistettava kävelytyyli muistuttaa minua läheisteni merkityksellisyydestä. Vihdoinkin joku tuttu ihminen, viime kerrasta onkin aikaa.
Lähdemme kohti kallioita, ja hän kysyy löysinkö uuden kaverin kaupan edestä. Vastaan myöntävästi.
Keskustelun asteelle ei valitettavasti olutta juovan herran kanssa päästy, mutta kohtasimme. Se on vähintä mitä voi tällaisina aikoina kanssaihmiselle tarjota.
Journalistisessa työharjoittelussa
uutiskirje 