Koronakriisi on saanut monet hakemaan lohtua ja ajanvietettä kirjallisuudesta. Etenkin Huuhkajien menestys on saanut suomalaiset kirjailijat ja kustantajat hommiin, ja tänä keväänä kauppojen hyllyille onkin ilmestynyt – ja ilmestyy – lukuisia kiinnostavia futis-opuksia. Allekirjoittanut odottaa jo kuola valuen loppukuusta ilmestyvää valmentajavelho Markku ”Rive” Kanervan elämäkertaa. Miesten maajoukkueen jo nyt legendaksi nostetusta taipaleesta EM-kisoihin on julkaistu parikin opusta.
Itselleni luettavaksi valikoitui ensimmäisenä Helsingin Sanomien urheilutoimittaja Ari Virtasen Oi Suomi on! Huuhkajien tie jalkapallon EM-kilpailuihin -teos (HS-Kirjat), ja se nostikin riman korkealle. Kyseessä on nimittäin kaikilla mittareilla vallan erinomainen kirja, jota tohtii suositella ihan kaikille urheilun ystäville.
Jotenkin sitä kuvitteli, että maajoukkueen saagasta on ehditty jo kaapia kaikki laarinpohjatkin, mutta Virtanen onnistuu kirjaamaan kaikille tutun tarinan tavalla, joka ansaitsee tulla painetuksi. Kirja etenee loogisen kronologisesti Riven valmentajakautta painottaen, mutta taustoja kaivellaan kauempaakin draaman kaarta tukemaan. Historiakuvausta ryyditetään sopivissa kohdissa sekä pelaajien että joukkueen taustahenkilöiden lämminhenkisillä esittelyillä.
Virtanen on haastatellut kirjaansa varten yli sataa ihmistä, ja valtaisa työmäärä näkyy viihdyttävien anekdoottien runsautena ja rikkaana henkilögalleriana. Esimerkiksi videoanalyytikko Henri Lehdon haastattelu tarjoaa aidosti uutta ja kiinnostavaa tietoa siitä, millaista työtä joukkueen taustalla tehdään.
Avainhenkilöiden haastattelut tuovat joukkueen arjen lähelle tavalla, johon tavanomaisissa futiskirjoissa harvoin ylletään. Lehtokin on jäänyt suurelle yleisölle ja jopa journalisteille niin tuntemattomaksi, että ennen erästä Kansojen Liigan ottelua muuan tv-toimittaja nappasi analyytikon haastatteluun luullen tätä Huuhkaja-pakki Jere Uroseksi.
Hyvän journalistin tapaan Virtanen ei itse selitä liikoja, vaan antaa materiaalinsa puhua puolestaan. Kirjan edetessä Huuhkajien menestyksen avaintekijäksi tuntuisi muodostuvan jonkinlainen aikuistuminen: kypsä ja ammattimainen suhtautuminen peliin sen eri osa-alueilla vaikuttaisi olevan juuri se aiemmin puuttunut palanen, joka on saanut ilmaa Huuhkajien siipien alle. Kaikenlainen uho, ylimielisyys ja hierarkiat loistavat puheista poissaolollaan, ja moneen kertaan sekä pelaajat että taustahenkilöt korostavat ryhmän tasa-arvoisuutta: kukaan ei käyttäydy kuin olisi toista parempi. ”Tähtipelaajia olivat [Teemu] Pukki ja [Glen] Kamara, ja sellaisiksi he olivat nöyriä joukkuepelaajia. … Pukki ei ole mikään Zlatan. Eikä Kamara ole Paul Pogba”, Virtanen summaa.
EM-kisoihin selviämisestä on mediassa annettu suuri kunnia valmentaja Rivelle, mutta kuten monissa onnistumisissa, tässäkin moni asia loksahti sopivasti kohdalleen juuri oikeaan aikaan. Lisäksi, kuten Virtanenkin muistuttaa, Rivenkään alaisuudessa peli ei alkanut heti kulkea toivotusti vaan kasvukivut piti kärsiä. Samoihin vuosiin valmentajavaihdoksen kanssa osuu myös Palloliiton puheenjohtajan vaihtuminen edesmenneestä Pertti Alajasta Ari Lahteen sekä monien avainpelaajien kypsyminen.
Hauska detalji on esimerkiksi se, miten Teemu Pukin tulo isäksi on kasvattanut häntä ihmisenä niin, että se näkyy myös pelikentällä. Muutama vuosi sitten myös huomattava määrä joukkueen silloisia runkopelaajia lopetti maajoukkueuransa, mikä ei synnyttänyt kriisiä vaan ryhmän uudelleen. Vielä Mika-Matti ”Mixu” Paatelaisen valmentaessa ryhmässä oli selkeitä kuppikuntia, mikä ei voinut olla vaikuttamatta yhteishenkeen. Nykyään koko posse saunoo yhdessä, ja voitokkaan ottelun jälkeen saatetaan pistää lentokoneessa letkajenkaksi.
Erityisen miellyttävää kirjassa on se, miten Virtanen ei häpeä loikata välillä yhteiskunnallisen analyysin puolelle ja siteerata akateemisen maailman toimijoita. Esimerkiksi Riku Riskin Qatarin harjoitusleirin boikotointia analysoidessaan Virtanen tulee osoittaneeksi, miten tapauksessa ottivat yhteen modernin ja vanhan jalkapallomaailman toimintatavat. Hän lainaa liikuntasosiologi Hannu Itkosta, joka toteaa suomalaisen urheilun perustuneen pitkään kansalliseen arvo- ja moraaliperustaan. Globalisoituvassa maailmassa tämä tulokulma on riittämätön, ja Riski uuden ajan urheilijana osoitti sen konkreettisesti.
Oi Suomi on! on ilahduttavan laadukas futiskirja, joka ansaitsee kiitosta myös huolellisesta toimitustyöstä ja oikoluvusta. Sen parissa on mukava elää hienot hetket rakkaan joukkueen kanssa vielä kerran uudelleen.
uutiskirje 
