Oppivelvollisuuden laajentamisessa tulisi ottaa paremmin huomioon ne nuoret, joille teoriapainotteinen opiskelu on myrkkyä.
Nämä ajatukset ovat syntyneet vahvan kokemuksen pohjalta. Olen toiminut muun muassa 14 vuotta ammattikoulun nuorisoasteen opettajana ja viimeksi 17 vuotta aikuiskoulutusjohtajana. Lisäksi olen työskennellyt teollisuudessa ja yrittäjänä.
1990-luvun laman aikaan järjestimme työvoimakoulutuksena 3–4 kuukauden mittaista ”ohjattu työharjoittelu” -työvoimakoulutusta. Opiskelijat olivat enimmäkseen parikymppisiä poikia, joilta toisen asteen koulutus oli jäänyt puuttumaan.
Teoriaa oli vain kaksi viikkoa: lähinnä tietotekniikan taitoja, työelämän pelisääntöjä ja motivointia. Teoriajakson aikana opiskelija ja opettaja etsivät opiskelijaa kiinnostavalta alalta sopivaa työharjoittelupaikkaa paikkakunnan yrityksistä.
Aktiivinen opettaja ja harjoittelija saivat yhdessä usein, lamasta huolimatta, puhuttua nuorukaiselle harjoittelupaikan yrityksestä. Harjoittelun aikana nuori sai aktiivisella toiminnallaan ja opettajan ohjaamana yrityksen tuntemaan hänet tarpeelliseksi, ja harjoittelu päättyi usein työpaikan saamiseen.
Kurssit, joilla oli pitkät teoriajaksot ja lyhyet työharjoittelujaksot, tuottivat huonomman tuloksen työhön sijoittumisessa.
Kun oppivelvollisuutta laajennetaan, kannattaisi mielestäni ”ohjatun työharjoittelun” kaltaista mallia kokeilla niille nuorille, joille teorian opiskelu on pakkopullaa ja vie halut koulunkäyntiin, kun oppivelvollisuutta laajennetaan. Kurssin jälkeen koulutusta olisi hyvä jatkaa vielä oppisopimuskoulutuksena tutkinnon saamiseksi.
Ammatillisten oppilaitosten opettajat tarvitsevat myös täydennyskoulutusta haastavampien nuorten kohtaamiseen. Monet heistä ovat saaneet lähinnä ammatillisen pohjakoulutuksen ja lyhyen opettajakoulutuksen. Itse kävin 1970-luvulla lyhyen pedagogisen opettajakoulutuksen, joka korosti, että opetuksen tavoitteena on oppilaan sopeuttaminen yhteiskuntaan.
Yliopisto-opinnoissani tulin toisiin ajatuksiin. Opetuksen tulisi mielestäni lähteä siitä, että oppilasta ohjataan käyttämään omaa päätään ongelmien ratkaisemisessa.
Pedagogisen koulutuksen vähyyttä olisi paikattava täydennyskoulutuksella pedagogisten perusasioiden hallintaan. Opettajan tulisi löytää kaikista oppilaista jotain myönteistä sanottavaa. Esimerkkinä voisi olla kysymys: ”Mitä hyvää on pirussa?” Tähän voi vastata: ”On se ainakin ahkera.”
Myös oppilaanohjaajat tarvitsevat lisäkoulutusta ja yhteistyötä toisen asteen kanssa.
Oppisopimuskoulutuksen laajentaminen voisi jo sinällään ratkaista syrjäytyneiden nuorten tutkintomahdollisuuksia. Siihen tarvitaan lisäpanostusta. Tälläkin hetkellä avoimia työpaikkoja on metallialalla useissa paikkakuntamme yrityksissä, joihin oppisopimuskoulutuksella voisi vastata. Esimerkiksi traktoritehdas etsii kokoonpanijoita, Meconet ohutlevyseppiä, koneistusyritys koneistajia. Myös maaseutuammattien oppisopimuskoulutus toisi virkeyttä maaseudulle.
Ohjelmointi tulisi ottaa mukaan, sillä se saattaisi kiinnostaa monia nuoria, jotka ovat tottuneet käyttämään tietotekniikkaa ja sosiaalista mediaa.
Esko Uusitalo
Äänekoski
lehti 