Viime aikoina silmiini on pompahtanut usein kehotus olla itselleen armollinen. Kehotetaan olemaan nyt itselleen armollinen, koska on syksy, pimeää ja kurjaa. Itsekin viljelen puoluetoiminnassa, töissä ja kotona kehotusta olla armollinen itseä kohtaan. Sain kehotuksista huomautuksen, aivan aiheesta, eräältä some-seuraajaltani. Minua huomautettiin, että on aika yksilökeskeistä sälyttää armollisuus vain yksilön tasolle. Näinhän se juuri on.
On vaikea olla armollinen itselleen jos on tehtävä kahta työtä, että saa maksettua vuokran ja ostettua leipää pöytään. On vähän vaikea olla armollinen itseä kohtaan jos joutuu vuosia taistelemaan hoidosta itselle tai läheiselle. On toden totta vaikea olla armollinen itselle tai ympärillä oleville, jos on lopen väsynyt työssä. On vaikea olla armollinen itselleen, jos mikään, mitä näemme ja koemme ympärillämme, ei viesti armollisuutta.
Aikamme kuva on, että kaikki, jopa armollisuus, on yksilön kehittymistavoite. Pitää vain osata olla armollinen ja rento, kyllä se elämä siitä sitten suttaantuu. Vaikka näen päivittäin töissä ja politiikassa, että armollisuus pitää saada myös rakenteisiin. Töissä nuoret väsyvät kohtuuttomien koulupaineiden ja itseohjautuvuuden vaateiden edessä. On kohtuuton vaatimus nuorelle kaiken tämän päälle vielä opetella olemaan armollinen itseään kohtaan. Kyllä se on meidän aikuisten tehtävä luoda sellainen yhteiskunta, jossa nuoren on hyvä kasvaa. Meidän on esimerkiksi tehtävä koulusta sellainen, joka tukee nuoria, ei nujerra heitä.
On aika kohtuuton vaade vaatia armollisuutta itseä kohtaan, kun työuupumus ja mielenterveysongelmat ovat työelämän kansantauti. On tehtävä työelämästä sellainen, jossa ei väsy ja pala loppuun. Joten korjaan aikaisempia sanomisiani. Ole armollinen itselle ja läheiselle, mutta ennen kaikkea vaadi sitä rakenteisiin.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton 2. varapuheenjohtaja.
lehti 