Saksan uuden hallituksen EU-poliittiset linjaukset ovat saaneet Suomessa paljon huomiota, osin koska niissä mainitaan sana liittovaltio. Eurooppaan erikoistunut akatemiatutkija Timo Miettinen, Suomessa ja Saksassa liittovaltio käsitetään ilmeisesti hieman eri tavoin?
Suomessa – etenkin EU:n yhteydessä liittovaltiosta puhuttaessa – sillä tarkoitetaan usein vallan keskittämistä Brysselin instituutioihin, ikään kuin keskusvallan lisääntymistä. Saksassa, johtuen maan poliittisesta järjestelmästä, liittovaltiolla tarkoitetaan enemmän ajatusta selkeästä vallanjaosta liittovaltion ja osavaltioiden välillä. Tämä on ehkä keskeisin ero, joka sitten näkyy Suomen ja Saksan tulkinnoissa.
Jos katsoo sitä kohtaa Saksan hallitusohjelmasta, jossa liittovaltiosta puhutaan, siinä mainitaan selkeästi desentralisaation ja läheisyysperiaatteen toteutuminen. On totta, että liittovaltio-sanalla on myös tiettyjä ehkä EU:n toimivaltaa lisääviä elementtejä, jotka liittyvät esimerkiksi oikeusvaltioperiaatteen tai EU:n yhteisen ulkopolitiikan vahvistamiseen. Mutta pääpaino on nähdäkseni toisaalla.
Eli kun saksalainen puhuu liittovaltiosta, hän painottaa vallan saamista lähemmäksi.
Saksalaisille läheisyysperiaate on keskeinen arvo, ehkä enemmän kuitenkin selkeä vallanjako. Toimivaltasuhteiden tulee olla selkeitä.
Tämä on saksalaisessa keskustelussa liittovaltiokehitystä, koska siinä pyritään operoimaan osavaltion ja liittovaltion välisellä erolla. Ja artikuloimaan poliittisia tavoitteita eron vahvistamisen kautta.
Kun puhutaan selkeästä vallanjaosta, saksalaisessa ajattelumallissa näkyy ilmeisesti vahvasti se, että EU:ta on johdettu aika ad hoc -pohjaisesti. Kriisin keskellä on tehty vallanjakoa, jolloin se ei ole kauhean selkeää.
Tässä on kaksi aspektia. Kun tulee uusia kriisejä, EU:ssa on jatkuvasti ”kuka hoitaa ja mitä EU:n pitäisi tehdä, tekeekö EU liikaa vai liian vähän” -keskusteluja.
Ajatellaan vaikkapa tätä pandemiaa. Aluksi oli iso valitus siitä, että EU ei tee tarpeeksi ja EU on näkymätön. Sitten kun tuli elpymisrahasto, ja varsinkin Suomessa keskustelu meni täysin toiseen suuntaan. Syntyi vahva tarina, jonka mukaan EU olikin mennyt liian pitkälle.
Tämän tyyppinen keskustelu ja sen tietynlainen epäjohdonmukaisuus on oire siitä, että työnjako ei ole ollut selkeää. Mitä EU:lta odotetaan, mitkä ovat ne alueet, joilla sen pitää toimia – nämä kysymykset ovat jokseenkin epäselviä eurooppalaisessa keskustelussa.
Toinen aspekti on eurokriisin jälkeinen kehityskulku, josta puhuin myös KU:n podcastissa. Eurokriisi on hämärtänyt EU-instituutioiden ja jäsenmaiden välistä työnjakoa ja luonut eräänlaisen harmaan alueen EU-politiikkaan.
Myös toimivaltasuhteet ovat olleet koko 2010-luvun murrosvaiheessa. Kun jäsenmaat eivät päässeet yhteisymmärrykseen finanssipolitiikasta, EKP on joutunut venyttämään mandaattiaan. Kaikki nämä ovat olleet omiaan hämärtämään työnjakoa EU-instituutioiden ja jäsenmaiden välillä.
Ongelmaa on pyritty korjaamaan esimerkiksi ehdottamalla EVM:n muuttamista eurooppalaiseksi valuuttarahastoksi, joka olisi kiinni selkeästi EU-rakenteissa ja EU-oikeudessa. Ajattelen, että liittovaltiokehitys liittyy ennen kaikkea tämän tyyppisiin kysymyksiin.
Hypätään vielä Saksan hallituksen hallitusohjelmaan. Spiegel-lehti luonnehti sosiaalidemokraattien, vihreiden ja liberaalien hallitusohjelmaa EU-politiikan tiimoilta yllättävän kunnianhimoiseksi. Kunnianhimo on toki jokaisen itsensä määriteltävä, mutta miten itse näet tuon ohjelman merkittävyyden?
Ohjelma on tietysti yksi asia ja käytännön toteutus toinen. Jos nostaisin esiin joitain kunnianhimoisia elementtejä, siellä on esimerkiksi valmius taloussääntöjen tarkasteluun ja perussopimusten avaamiseen.
Olennaista on se tapa, jolla asiat on kehystetty. Ohjelma lähtee nähdäkseni siitä, että EU on sellaisessa vaiheessa, jossa keskeisiä kysymyksiä ei saada ratkaistua ilman perussopimusten tarkastelua. Tämä valmius koskee niin finanssipolitiikkaa kuin oikeusvaltiokehitystä tai ulkopolitiikkaa.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen
Tämä on selkeästi jonkinlainen irtiotto Saksan aiemmasta linjasta. Saksan 2010-luvun toimenpiteet, mitä tulee esimerkiksi euroalueen kehittämisen suhteen, ovat vahvasti liikkuneet toissijaisen lainsäädännön puitteissa. Se on ollut pientä korjailua.
Saksan hallituspuolueilla on ainakin yksi hyvin keskeinen ero, ja se liittyy talouspolitiikkaan. Liberaalit ovat niin sanotusti talouskonservatiiveja, kun taas vihreät ja demarit suhtautuvat avoimemmin julkiseen velkaan.
Liberaalien talouskonservativismi tai ”ordoliberalismi” on tosiaan vahva perinne ja se näkyy suhtautumisessa yhteiseurooppalaiseen finanssipolitiikkaan. Sen suhde finanssipoliittisiin sääntöihin on kuitenkin moniselitteinen. Talouskonservatiivi voi olla hyvin monella eri tavalla.
Joku ajaa tiukempia sääntöjä, joku ajaa tiukempaa markkinakuria – mitä väliä säännöistä, kunhan euromaat eivät tule pelastamaan vaikeuksiin ajautunutta jäsenmaata. Tämänkin tyyppistä ajattelua on esiintynyt, ja se on paikoitellen hyvin suosittua Suomessa.
Suomen viimeisessä EU-selonteossakin todetaan, että sääntökehikko on muuttunut aika monimutkaiseksi, ja sitä olisi syytä yksinkertaistaa. Olen itse lukenut, että taustalla on ajatus paluusta markkinakuriin, jossa fokus menee pois säännöistä enemmän yleisten periaatteiden toteuttamiseen.
Tässä suhteessa liberaalien kanta on ehkä enemmän pelko yhteisvastuun kasvamisesta EU:n yhteisten finanssipoliittisten instrumenttien kautta.
Liittokansleri Angela Merkel johti Saksaa kuusitoista vuotta 2005–2021. Merkeliä kutsutaan myös kriisikansleriksi, koska EU kulki niin sanotusti kriisistä kriisiin noiden vuosien aikana. Merkel ylläpiti vakautta, mutta suuret uudistukset jäivät tekemättä. Näkyykö Saksan uuden hallituksen ohjelmassa se, että puolueet ovat tunnistaneet uudistusten tärkeyden?
Tuo on ihan hyvä tiivistys. Saksan uuden hallituksen linjaa ei voi ymmärtää vain poliittisista tavoitteista käsin. Olennaisempaa on se kertomus, jonka kautta EU-politiikkaa lähestytään.
Saksa oli Merkelin aikakaudella valmis kompromisseihin ja antamaan periksi monista keskeisistä asioista. Merkel hyväksyi pelastuspaketit, ei lähtenyt haastamaan EKP:n osto-ohjelmia ja kantoi vastuuta pakolaiskriisissä.
Silti Merkelin politiikassa usein painottui, että pienet korjaukset riittävät, eikä tarvita isoa suunnanmuutosta.
”Saksassa EU ei ole samanlainen itsestäänselvyys kuin Suomessa.”
Uuden hallituksen kertomuksessa ja kehystyksessä painottuu se, että EU on sillä tavalla tienhaarassa, että edessä on sellaisia ongelmia, joita ei välttämättä pystytä pienillä muutoksilla hoitamaan. Tämä näkyy finanssipolitiikan lisäksi esimerkiksi turvapaikkapolitiikan kehittämisessä tai turvallisuuspolitiikassa.
Juuri tässä suhteessa tilannekuva on muuttunut. Saksassa nähdään, että nämä ongelmat ovat sen luonteisia, ettei niitä pysty taklaamaan ilman suurempia muskeleita.
Samalla Saksa antaa vahvan viestin muille jäsenmaille, että se on valmis tarkastelemaan perussopimuksia. Jos halua löytyy, Saksasta saa tukea.
Saksan hallitusohjelmassa on kirjaus Euroopan tulevaisuuskonferenssista ja sen kehittämisestä perussopimuksia tarkastelevaksi kokoukseksi. Tulkintani on, että Saksassakin on turhautumista siihen, että nyt on vain keskusteltu.
Merkelin aikakaudella Saksa on ollut ratkaisemassa useita kriisejä. Maa esimerkiksi suostui elpymispakettiin. Johtuuko tämä siitä, mistä viime haastattelussa mainitsit, että Keski-Euroopasta käsin EU-projekti näyttäytyy paljon haavoittuvammalta kuin Suomesta?
Kyllä se varmasti sitä keskeisesti selittää. Saksassa EU ei ole samanlainen itsestäänselvyys kuin Suomessa. Toinen on sitten Ranska-akselin merkitys.
Saksassa on paljon sellaista ajattelua, että jokaiseen Ranskan aloitteeseen ei voida koko ajan sanoa ei. Joissain kysymyksissä pitää tulla jonkin verran vastaan, jotta Ranska suostuu kehittämään sisämarkkinoita laajemmin.
Yhteistyön strategisen luonteen ymmärtäminen on Saksassa akuutimpi kysymys kuin Suomessa. Suomessa ehkä ajatellaan, että Eurooppa-projekti pysyy pystyssä sääntöjen ja normien nojalla. Keski-Euroopasta käsin Eurooppa-projekti näyttäytyy huomattavasti haavoittuvaisempana.
Toinen kysymys, jota olemme myös aiemmin käsitelleet, on geopoliittinen ulottuvuus. Suomessa Eurooppa-keskustelua katsotaan hyvin paljon Euroopan sisäisistä lähtökohdista käsin. Kaikkia talouspoliittisia ratkaisuja katsotaan eurooppalaisen rahanjaon näkökulmasta.
Saksassa ja Ranskassa vallitsee tietoisuus siitä, että Eurooppa kilpailee talousalueena Yhdysvaltoja ja Kiinaa vastaan. Sitä mitä nyt investoidaan esimerkiksi koulutukseen ja vihreään teknologiaan, pitäisi tarkastella suhteessa kilpailija-alueisiin, ei vain Euroopan sisäisinä kysymyksinä.
Tämä on jokseenkin vastakkaista suomalaiselle keskustelulle, jossa painottuu usein huoli tulonsiirtounionin synnystä. Katse on meillä kääntynyt sisäänpäin.
Hyvä, siirretään nyt katse Ranskaan ja Italiaan. Maat solmivat vähän aikaa sitten Quirinale-sopimuksen. Mistä siinä on kyse?
Rakenteeltaan se muistuttaa aika paljon Saksan ja Ranskan vuonna 2019 solmimaa Aachenin sopimusta. Periaate on, että maat sitoutuvat tiivistämään yhteistyötä tietyillä sektoreilla. Tässä yhteydessä keskeisimmät asiat ovat turvallisuus ja energia.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen
Sopimuksestahan sovittiin periaatteellisesti jo presidentti Emmanuel Macronin valinnan jälkeen (vuonna 2017), mutta Italian turbulentti politiikka laittoi siihen esteitä. Yhteenotot Lega-puolueen kanssa laittoivat sopimuksen jäähylle.
Nykyisen pääministerin Mario Draghin kanssa yhteinen sävel on taas löytynyt, ja tämä sopimus pystyttiin allekirjoittamaan.
Quirinale ei ole mielestäni suuri EU-linjapaperi. Suomessa sopimusta on tulkittu pitkälti niin, että nyt Ranska ja Italia haluavat avata ovet yhteisvelalle ja muutenkin yhteiselle finanssipolitiikalle. Se on sopimuksen sisällön kannalta toissijainen asia. Sopimuksen kärki liittyy puolustusteollisuuden yhteisiin tarpeisiin sekä energiayhteistyöhön Ranskan ja Italian välillä.
Poliittisesti voidaan ajatella, että siinä on kyse Macronin pyrkimyksestä hallita koalitioita ja alliansseja useampaan suuntaan kuin vain Saksan kanssa. Jotta Italia olisi Ranskalle myös luontainen kumppani yhteisen Euroopan luomisessa.
EU:ssa on nähty erilaisia aloitteita kahdenvälisen yhteistyön tiivistämisestä, josta tämä Ranskan ja Italian sopimus on yksi esimerkki. Se saattaa myös heijastaa ajattelutapaa, että jos EU-rakenteiden uudistaminen osoittautuu mahdottomaksi, silloin kahdenvälinen tai jonkinlainen maaryhmien välinen yhteistyö voi olla myös tapa edistää koordinaatiota ja integraatiota tietyillä politiikkalohkoilla.
Tämä on vaihtoehtoinen kuva, jos EU-rakenteiden kautta toteutuva uudistustyö jää toteutumatta.
Puhuit aiemmin tänä vuonna KU:n haastattelussa EKP:n entisen pääjohtajan, Italin nykyisen pääministerin Mario Draghin projektista, joka voi muuttaa EU:n suuntaa. Quirinale-sopimus on yksi esimerkki siitä, mutta mitä projektille kuuluu?
Siinä mielessä hyvää, että Italian kasvuennuste on noussut tänä vuonna. Toipuminen on lähtenyt käyntiin, mutta totta kai kuoppa oli paljon syvempi kuin monessa muussa maassa.
Italian aktiivisella finanssipolitiikalla, jota Draghi on edustanut, on ollut merkitystä. Lyhyen aikavälin kehitys näyttää hyvältä.
Isompi kysymys on se, johon Draghi on itsekin kiinnittänyt huomiota, miten tästä saadaan pysyvää kasvua aikaiseksi. Miten Italian talouden rakenteita onnistutaan uudistamaan laajemmin?
Toimittajat kärjistävät usein, niin teen nyt minäkin. Usein EU:ta ajatellaan pitkälti Saksan johtamaksi. Onko tämä Ranskan ja Italian sopimus ja tiivistyvä yhteistyö haaste Saksan johtamalle EU:lle?
Mitä tarkoittaa Saksan vetämä EU? Jos puhutaan Saksan vetämästä EU:sta, sillä usein tarkoitetaan taloudellista dominanssia ja sitä, minkälaisia ratkaisuja Saksa tekee talouspolitiikassaan. Sillä on Euroopan kannalta suurin merkitys.
”Eurooppalaista poliittista mielikuvitusta eivät ole pitkään aikaan ohjanneet suuret ideat, tavoitteet tai utopiat”
Mutta jos ajatellaan ideatasoa, niin mistä tulevat isoimmat aloitteet? Voidaan sanoa, että Merkelin viimeisen kauden aikana ne ovat tulleet Ranskan suunnalta. Siinä mielessä Saksa ei ole vähään aikaan ollut Euroopan ideamoottori.
Merkelin kausi on ollut kriisien ratkaisemista ja reagoimista niihin, mutta sieltä on selkeästi tullut vähemmän uudenlaisia avauksia.
Tässä mielessä Macronin erilaiset yhteistyöhankkeet ovat sitten väyliä hänen visioidensa toteuttamiseen. Niistä eurooppalainen puolustus on yksi keskeisimpiä.
Mitä muita keskeisiä visioita Macronilla on Euroopalle?
Yksi keskeinen arvo hänelle on talouspoliittisesti vahvempi EU, jolla olisi myös omaa finanssipoliittista kapasiteettia ja joka pystyisi tekemään aidosti omaa suhdannepolitiikkaa. Keskeinen prioriteetti hänelle on, että jollain tavalla Euroopan pitäisi pystyä vastaamaan näihin euroalueen sisäisiin epätasapainoihin, jotka syntyivät euroalueen rakenteellisista ongelmista.
Digitalisaation edistäminen on hänelle myös keskeinen arvo ja tavoite, samoin ilmastokysymykset. Eurooppalaisessa koulutuspolitiikassa hän on ollut aktiivinen edistämään eurooppalaista yliopistojen yhteistyöverkostoa.
Kyse on yksinkertaisesti siitä, mitä eurooppalaisessa keskustelussa kutsutaan strategiseksi autonomiaksi. Macronin vision ytimessä ovat vastaaminen geopoliittiseen ja -ekonomiseen kilpailuun, minkä lisäksi Euroopan pitäisi olla vahvempi ja omavaraisempi tietyillä aloilla.
Kertovatko nämä muutokset, että EU:ssa on olemassa pinnan alla olevia ideoita ja suunnitelmia, jotka sitten sopivalla hetkellä otetaan esiin? Vai onko tässä kyse tuosta murroshetkestä, jonka keskellä nyt olemme?
Eurooppalaista poliittista mielikuvitusta eivät ole pitkään aikaan ohjanneet suuret ideat, tavoitteet tai utopiat. Tuota mielikuvitusta määrittävät pikemminkin uhat ja riskit – sekä niihin varautuminen.
Eurooppa-politiikasta on tullut reagointia ulkoa tuleviin vaikuttimiin. Tuskin kukaan puhuisi turvapaikkapolitiikan uudistamisesta, jos 2010-luvulla ei olisi toteutunut suurta muuttoliikkeen kasvua – osin Lähi-idän kriisien seurauksena, osin Afrikasta tulevana muuttoliikkeenä.
”Katse on meillä kääntynyt sisäänpäin.”
Nyt kun asiat ovat tapahtuneet, se väistämättä synnyttää keskustelua, miten asiat pitäisi hoitaa. Sama koskee pandemian hallintaa.
Eri maissa riskien painotukset näkyvät eri lailla ja johtaa siten erilaisiin näkemyksiin siitä, mitä EU:n pitäisi tehdä milläkin alalla.
Ehkä tätä ajattelua selittää osin vahva nationalismin nousu, jota olemme jo aiemmin käsitelleet. Sanoit silloin, että mielestäsi paluu nationalismiin ja kansallisvaltioon on riittämätön. Tämä on käsittämättömän laaja kysymys, mutta miten EU kestää tällaisen ajattelun yleistymisen?
Yksi tapa lähestyä tätä kysymystä on tarkastella yhteiskunnallisten ongelmien luonnetta. 1900-luvun politiikan haasteet olivat luonteeltaan sellaisia, että ne oli pääsääntöisesti mahdollista ratkaista kansallisvaltion sisällä. Ajatellaan vaikka sosiaalipoliittisia kysymyksiä.
Näin ei ole kuitenkaan ilmastonmuutoksen tai pandemioiden kaltaisten ongelmien tapauksessa. Niitä ei yksinkertaisesti ole mahdollista ratkaista yksittäisten maiden sisällä. Tarvitaan kansainvälisiä normeja.
Euroopan kannalta nationalismin ongelma ei liity välttämättä suursotien syntyyn, vaan eräänlaisen pysähtyneisyyden aikakauteen. Uudet aloitteet, jotka liittyvät muuttuneeseen geopoliittiseen tilanteeseen, eivät yksinkertaisesti etene.
Huono skenaario on se, että kun maailmassa taloudellista kamppailua käydään hyvinkin suurten talousalueiden, ei kansallisvaltioiden kesken, mitä Euroopalle tässä tilanteessa tapahtuu. Kykeneekö Eurooppa puolustamaan omia arvojaan, näkemyksiään, periaatteitaan tällaisessa tilanteessa.
Mennään lopuksi kirjamaailmaan. Sinulta tuli tänä vuonna kirja nimeltään Eurooppa: poliittisen yhteisön historia (Teos). Seuraa klassisia toimittajakysymyksiä. Mistä sait idean kirjaasi, ja mitkä ovat sen keskeisimmät pointit?
Se on ennen kaikkea kirjoitettu palvelemaan suomalaista Eurooppa-keskustelua. Motivaatio liittyy siihen, että suomalaisessa Eurooppa-keskustelussa on puutteita ja epämääräisyyksiä, jotka liittyvät Eurooppaan, EU:hun ja Euroopan integraatioon.
Koin, että tällaiselle historiallisia kehityskulkuja luotaavalle teokselle olisi markkinoilla aukko. Tässä taustalla on tietenkin se, että olen puhunut ja luennoinut tällaisista asioista aiemmin. Tässä oli myös tilaisuus koota yhteen näkemyksiä.
Kirja on kirjoitettu aika vahvasti nykymaailmasta käsin. Se ei ole mitenkään objektiivinen kertomus Euroopasta, vaan olen pyrkinyt keskittymään sellaisiin ideoihin ja käsitteisiin, jotka itse näen keskeisinä Euroopan kannalta. Näitä ovat muun muassa valtion suvereniteetin ja taloudellisen yhteistyön käsitteet.
Lyhyesti kirjan keskeinen pointti on luodata ajatusta siitä, miten ajatus Euroopasta poliittisena yhteisönä on syntynyt. Minkä tyyppisiä käsityksiä ihmisyydestä, yhteisöllisyydestä, luonnosta, kulttuurista ja historiasta näihin käsityksiin on sisältynyt. Minkä tyyppisin argumentein eurooppalaista politiikkaa on hallittu – ennen kaikkea kysymystä kansainvälisestä järjestyksestä.
Suuri idea, joka kirjan läpi menee, on ajatus universalismin ideasta eli siitä, että Eurooppa ei ole koskaan hyväksynyt omaa partikulaarisuuttaan tai yksittäisyyttään. Se on aina halunnut kiinnittyä yleispäteviin ideoihin ja käsitteisiin.
Näitä ideoita tässä kirjassa ovat oikeus, talous ja historia, joiden yleispäteviin lainalaisuuksiin Eurooppa-käsitykset ovat kiinnittyneet. Näitä perkaamalla saamme selville jotain meidän Eurooppa-käsityksiämme hallitsevista ennakkoluuloista.
Jonkinlainen aukko sille on löytynyt, koska ensimmäinen painos on myyty loppuun. Kliseisesti muotoiltuna kirjan taustalla on siis se, että ymmärtääksemme tulevaa meidän pitää ymmärtää menneisyyttä.
Kirjan näkökulma on olennaisesti filosofinen eli sen keskiössä ovat ideat. Jotta voimme ymmärtää ideoita kuten ihmisyys, yhteisöllisyys, luonto, kulttuuri, on sen näkemiseksi mentävä takaisin juurille. Siksi kirjassa on luvut antiikin Kreikasta, Roomasta ja kristinuskosta.
Halusin varsinkin universalismikäsitteen kautta kirjoittaa historian laajalla perspektiivillä.
Toinen argumentti liittyy siihen, että toisen maailmansodan jälkeistä integraatiota kerrotaan lähtien liikkeelle Euroopan perustajaisistä Schumanista ja Monnet’sta. Mutta jos katsomme ideoiden ja yleisen integraatiomallin näkökulmasta, maailmansotien välinen aika ja oikeastaan sitä edeltävät vuosisadat ovat paljon keskeisemmässä roolissa eurooppalaisen integraatioidean muotoutumiselle.
Siinä mielessä minua tämän kirjan kontekstissa vähemmän kiinnostaa tapahtumahistoria eli se, miten esimerkiksi Ranskan ja Saksan valtasuhteet muotoutuivat 1950-luvulta eteenpäin.
Minua kiinnostaa etenkin se, miksi eurooppalaisen integraation malliksi valittiin melko teknokraattinen integraatio, joka perustuu vahvasti teknilliselle sääntelylle ja oikeudellisille instrumenteille.
Timo, kiitos paljon keskustelusta.
uutiskirje 
