Jatkosodan päättäneestä Moskovan välirauhan solmimisesta on kulunut pian 80 vuotta, mutta Suomen sotien syvä ja monikerroksinen jälki on elänyt suomalaisissa perheissä tälle vuosituhannelle asti. Talvi- ja jatkosodalla on todettu olevan vaikutuksia suomalaisiin vielä kolmannessa ja neljännessä sukupolvessa.
Pitkälti sivuutettuja tai unohdettuja sodan tapahtumia, henkilöitä ja kertomuksia on tuotu Suomessa suuremman yleisön tietoisuuteen vasta viimeisten vuosikymmenien aikana. Keskiöön ovat nousseet yhteiskunnan marginaaliin aiemmin jääneet ryhmät, kuten naiset ja lapset ja heidän kollektiiviset kokemuksensa, muistonsa ja tunteensa. Aiemmin sodan käsittely nivoutui Suomessa lähinnä sotarintaman tapahtumien läpikäymiseen, sodan sankaritarinoihin ja rauhanneuvotteluihin.
Sota-ajalla oli kuitenkin vuosikymmeniä kestäneitä laajoja vaikutuksia suomalaisissa perheissä. Vaikka toisella, kolmannella tai neljännellä sukupolvella ei ole suoraa omakohtaista kokemusta sodasta, sotien jäljet ovat kulkeutuneet perheissä ja suvuissa henkisinä taakkoina.
Yle julkaisi vuonna 2019 jutun, jossa suomalaiset kertovat, kuinka sotien jäljet näkyvät heissä yhä. Lukijat puhuivat vastauksissaan vaikenemisesta, kykenemättömyydestä kohdata ja käsitellä omia tunteita, väkivallasta, päihdeongelmista, heikkouden halveksumisesta ja naisten kohdalla erityisesti niin kutsutusta vahvuuteen sairastumisesta.
Terveydenhuollon ammattilaisille suunnatussa julkaisussa tarkasteltiin masennuksen syiden ja taakkasiirtymien välistä yhteyttä. Jutussa korostettiin historian tutkimisen ja traumaattisten tapahtumien kohtaamisen tärkeyttä ylisukupolvisten vaikutusten katkaisemiseksi. Ylisukupolvisuus voi heijastua siihen, minkälaisia naisia, miehiä, äitejä, isiä, lapsia ja sisaruksia meistä muovautuu.
Suomen sodista, niiden aikaansaamista yhteiskunnallisista vaikutuksista, hiljaisuuksista, ristiriidoista ja sukupolvien yli ulottuvista vaikutuksista puhutaan edelleen – ja syystä.
Maanpakolaisuuden
moniulotteiset vaikutukset
Viime aikojen tapahtumat Afganistanissa ovat pakottaneet miettimään näitä kysymyksiä uudessa yhteydessä. Ymmärrämmekö Suomessa asuvien pakolaisten mukanaan kantamia traumoja ja taakkoja tai niiden ylisukupolvisia vaikutuksia? Suomessa asui vuonna 2020 noin 20 000 Irakissa, lähes 8 000 Afganistanissa ja yli 7 000 Syyriassa syntynyttä.
Suomessa maahanmuuttokeskustelu pyörii pitkälti kansainvälistä suojelua hakevien ympärillä, mutta esimerkiksi Irakissa, Afganistanissa ja Syyriassa syntyneiden osuus koko Suomen väestöstä on kuitenkin vain 0,6 prosenttia ja ulkomailla syntyneiden osuudesta kahdeksan prosenttia.
Syyriassa on käyty sotaa yli kymmenen vuotta. Ainakin yli 350 000 syyrialaista on kuollut ja lähes 14 miljoonaa on joutunut pakenemaan kodeistaan. Traagisen sodan jalkoihin ovat jääneet tavalliset, demokratiaa ja uudistuksia ajaneet syyrialaiset. Irakissa sodat ovat seuranneet toistaan. Irakissa on käyty viimeksi kuluneiden 20 vuoden aikana useita sotia: vuonna 2003 Yhdysvaltain ja Ison-Britannian johtama kansainvälinen liittouma hyökkäsi Irakiin, vuosien 2006 ja 2008 välillä Irakissa käytiin sisällissotaa, ja vuonna 2014 Isis kasvatti vaikutusvaltaansa maassa ja valloitti laajoja maa-alueita.
YK:n humanitaarista apua koordinoivan OCHA:n mukaan 15 prosenttia koko Irakin väestöstä joutui pakenemaan kodeistaan vuosien 2014 ja 2017 välillä.
Afganistanin vuosikymmeniä jatkuneilla konflikteilla ja hauraalla yhteiskunnallisella tilanteella on niin ikään ollut pitkälle ulottuvia vaikutuksia: vuosien 2009 ja 2020 välisenä aikana lähes 40 000 afgaanisiviiliä on menehtynyt, yli 70 000 haavoittunut ja yli 2,5 miljoonaa paennut maasta. Maansisäisiksi pakolaisiksi on joutunut yhteensä kolme ja puoli miljoonaa afgaania.
Viimeisten kuukausien aikana nämä kysymykset ovat tulleet myös omakohtaisesti lähelle. Olen työstänyt Koneen Säätiön rahoittamaa maanpakolaisuutta käsittelevää lyhytdokumenttielokuvaa (työnimi: Äitini tarina). Olen kuunnellut äitini kertomana hänen omakohtaisia kokemuksiaan Iranista. Demokratian, poliittisten vapauksien ja sukupuolten välisen tasa-arvon ajamisesta joutui maksamaan kovan hinnan. Iranin islamistihallinto vangitsi, kidutti ja teloitti kymmeniä tuhansia iranilaisia pelkästään 1980-luvun aikana.
Äitini sukupolvi Iranissa eli ensin šaahin diktatuurissa, todisti laajan vallankumousliikkeen nousun, näki monarkian vallan murtumisen ja näki lopulta uuden, teokratiasävytteisen yhteiskuntajärjestyksen lujittamisen. Moni toivoi 1970-luvun loppupuolella levinneiden mielenosoitusten myötä autoritaarisen valtakauden lähenevän loppuaan. Niin ei kuitenkaan käynyt. Vuoden 1979 Iranin islamilaisen vallankumouksen myötä demokratia-aktivistit joutuivat Iranissa yhä ahtaammalle.
Demokratiaa ja tasa-arvoa ajavilla liikkeillä on ollut liki kaikissa Lähi-idän valtioissa, kuten Irakissa, Syyriassa ja Afganistanissa, sama kohtalo. Monet selvinneistä ovat edelleen maanpaossa. Osa heistä asuu Suomessa.
Traumaattisten tapahtumien
jättämät jäljet
Suomessa keskustelu pakolaisista on usein yhtä kuin kapea maahanmuuttokeskustelu. Toisaalta sota- ja konfliktiuutisointi tulvii yksityiskohtia sodan käänteistä, yksittäisistä iskuista, muutoksista kansainvälisessä politiikassa ja humanitaarisesta ahdingosta. Pakolaisten tai turvapaikanhakijoiden elämän realiteetteihin vaikuttavat ja niitä määrittävät tekijät, kuten sosioekonominen tausta, sukupuoli, koulutustausta, ikä tai etnisyys, jäävät tyypillisesti taka-alalle. Myös historialliset ja poliittiset taustasyyt, pakolaisten mukanaan kantamat traumat ja taakat, ristiriidat, poliittiset jännitteet ja hiljaisuudet eivät ole saaneet osakseen niiden ansaitsemaa julkista käsittelyä.
Pakolaisten entisessä kotimaassaan kokemat traumaattiset tapahtumat ovat osa heitä, eivätkä ne taianomaisesti häviä tai hellitä pakolaisten saapuessa Suomeen. Traumat elävät niitä kantavien ruumiissa, unissa, takaumissa ja muistoissa. Suuri osa kansainvälistä suojelua hakevista tulee Suomeen konflikti- ja sota-alueilta, ja traumaattiset kokemukset ovat pakolaistaustaisilla pikemminkin sääntö kuin poikkeus.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos teki tutkimuksen vuonna 2018 turvapaikkaa hakeneiden terveydestä ja hyvinvoinnista. Tutkimuksessa kävi ilmi, että yli 80 prosenttia Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista oli kokenut traumaattisen tapahtuman ja jopa 40 prosenttia oli joutunut kidutetuksi. Lisäksi miltei joka toisella vuonna 2018 maahan tulleista aikuisista turvapaikanhakijoista esiintyi merkittäviä masennus- ja ahdistuneisuusoireita.
Vuonna 2012 julkaistun tutkimuksen tulokset ovat samansuuntaisia: neljä viidestä suurilta osin kiintiöpakolaisena Suomeen tulleesta kurditaustaisesta oli kokenut sodan keskellä elämisen ja väkivaltaan tai kidutukseen liittyvän traumaattisen tapahtuman entisessä kotimaassaan. Neljännes kurditaustaisista oli joutunut itse kidutetuksi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan erityisesti Lähi-itä-taustaisilla esiintyy Suomessa muuta väestöä enemmän masennus- ja ahdistusoireita.
Åbo Akademin kyselytutkimus tuotti samanlaisia löydöksiä. Tutkimuksesta kävi ilmi, että kaksi kolmasosaa turvapaikanhakijoista oli ollut lähellä kuolemaa tai kokenut väkivaltaa tai kidutusta.
Kansainväliset tutkimukset ovat vetäneet samansuuntaisia johtopäätöksiä. Saksassa tehdyssä tutkimuksessa yli 35 prosentilla arabiaa puhuvista turvanpaikanhakijoista todettiin olevan posttraumaattisen stressioireyhtymän oireita.
Kaikki yllä eritellyt luvut
ovat pysäyttäviä
Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden hyvinvointiin ja mielenterveyteen eivät kuitenkaan vaikuta vain entisessä kotimaassa koetut tapahtumat. Elämänlaatuun ja hyvinvointiin vaikuttavat kokonaisvaltaisesti myös uudessa kotimaassa kohdatut vaikeat ongelmat ja kokemukset, kuten syrjintä, muutokset elämässä, työttömyys, yksinäisyys ja koulutusmahdollisuudet. Turvapaikanhakijoilla listaukseen tulee lisätä myös pitkä ja vaikea turvapaikkamenettely ja huoli tulevaisuudesta.
Se, mikä ei tule yhdessä jaetuksi, tulee jonkun kannettavaksi – taakkasiirtymäksi.
Psykiatri Matti Siirala sanoi 1960-luvulla osuvasti: ”Se mikä ei tule yhdessä jaetuksi, tulee jonkun kannettavaksi – taakkasiirtymäksi.” Suomessa asuvilla pakolaisilla sotatraumat eivät ole vuosikymmenten saati sukupolvien takaisia. Traumat ovat omassa nahassa äskettäin koettuja ja omaan minuuteen pysyvästi porautuneita.
Heidän historiansa on muovautunut nyt myös osaksi Suomen historiaa – ensin heidän itsensä ja sen jälkeen heidän lastensa ja lastenlastensa kautta.
Tämä raskas historia ja sen käsittely ovat nyt osa Suomen ja suomalaisten laajaa sotatraumojen ja sodan jäljen kokonaisuutta. Nämä vaikeat kokemukset ja niiden perintö ansaitsevat huomiota, myötätuntoa ja arviointia.
uutiskirje 
