Entinen kansanedustaja ja vasemmistoliiton varapuheenjohtaja Kari Uotila on saanut näköisensä muistelmateoksen. Kansan Uutisten entisen päätoimittajan Sirpa Puhakan kirjoittama Telakan senaattori on nimeään myöten henkeen ja vereen tarina telakkamiehestä, joka teki toisen uran politiikassa.
Sitä ennen hänen elämänsä suunta ratkesi jo varhaisteininä keskikoulun pääsykokeissa. Ennen peruskoulua kansakoulusta pyrittiin neljännen luokan jälkeen pääsykokeiden kautta lukio-opinnot mahdollistavaan keskikouluun. Se haave Uotilalta jäi pisteen päähän.
Kansalaiskoulusta mentiin tyypillisesti ammattikouluun. Sen jälkeen Uotila jatkoi Helsingissä Wärtsilän Hietalahden telakan konepajakoulussa, josta hän valmistui levysepäksi. Vuonna 1955 syntyneestä Uotilasta tuli telakan mies 5.6.1972.
Telakkalaisuus leimasi hänen poliittistakin uraansa, mutta kansanedustajana Uotilan politiikan sisältö laajeni perinteisistä duunariteemoista tasa-arvoon, miespolitiikkaan sekä isien ja miesten oikeuksiin.
Masan ja duunarien luottomies
Ilman telakan tuomaa julkisuutta poliittinen ura olisi jäänyt ehkä saavuttamatta. Suurelle yleisölle Uotila tuli tunnetuksi Helsingin telakan monivaiheisessa pelastusoperaatiossa, josta syntyi Masa-Yards ja molemminpuolinen luottamus toimitusjohtaja Martin Saarikankaan kanssa. Siihen sisältyi myös ennen kuulumaton 50 000 markan vaalituki Uotilan kampanjalle vuoden 1995 eduskuntavaaleissa.
Puhakka kirjoittaa, että Saarikankaalle asia oli pragmaattinen. Uudeltamaalta olisi valittu joka tapauksessa eduskuntaan vasemmistoliiton edustaja. Miksi siis ei omaa miestä?
Uotila kertoo teoksessa, että hänellä oli unelma omasta elämästään kertovasta kirjasta. Suurin palo oli kertoa telakka-ajoista tuleville sukupolville.
Ay-toiminnan lisäksi Hietalahden telakalla käytiin puoluepoliittista kamppailua kansandemokraattien ja alakynnessä olleiden sosiaalidemokraattien välillä, ja erikseen vielä kansandemokraattien sisällä.
Se todella kannattikin kertoa. Nykypäivänä on vaikea ymmärtää, että poliittiset intohimot olivat tuolloin jokapäiväinen osa työelämää. Ay-toiminnan lisäksi Hietalahden telakalla käytiin puoluepoliittista kamppailua kansandemokraattien ja alakynnessä olleiden sosiaalidemokraattien välillä, ja erikseen vielä kansandemokraattien sisällä.
Ensimmäinen poliittisesti sykähdyttävä kokemus Uotilalle oli Chilen vallankaappaus vuonna 1973. Telakkalaiset järjestivät viiden minuutin työnseisauksen presidentti Salvador Allenden kuoleman johdosta ja Chilen kansan puolesta.
”Se oli sykähdyttävää. Kyse ei ollut vain telakasta Suomessa, meidän työpaikoistamme. Koimme ammattiyhdistysliikkeen olevan osa maailmanlaajuista solidaarisuutta”, Uotila kuvailee.
Joukossa piti seistä
Telakalla piti valita, kenen joukoissa seisoo. Vanhempi kansandemokraattinen väki innosti nuoria tulokkaita poliittiseen toimintaan. Nuoria piti löytää, ja heitä löytyi, koska voimasuhteet pakottivat.
Uotila kertoo kirjassa kasvaneensa kansandemokraattiseen liikkeeseen vaistonsa pohjalta ja liittyneensä SKP:hen, ”koska puolueeseen kuului liittyä”.
Enemmistöläiset, taistolaiset ja demarit istuivat omissa palavereissaan ruotimassa kantaansa lakkoihin, palkankorotuksiin ja milloin mihinkin telakan työntekijöitä koskeviin asioihin.
Vaikuttajaura alkoi ammattiosaston nuoriso-osastosta. Pääluottamusmies Uotilasta tuli vuonna 1988, yksitoista vuotta myöhemmin. Tuolloin 33-vuotiaana hänellä oli takanaan telakalla yli kuusitoista vuotta.
Vanhojen jermujen väistyessä vastakkainasettelua työnantajan kanssa purettiin, mutta toisaalta ay-toiminnassa oli kyse aivan perusasioista.
”Työnantajan asenteesta kertoo se, että me jouduimme lakkoilemaan siitä, saammeko me rukkasia, joilla me voimme pitää kuumasta teräksestä kiinni. Saammeko me turvasaappaita, ettei meidän jalat murskaannu teräslevyjen alle. Saammeko me lämpöpukuja, että me voimme tehdä töitä viimassa laivan kyljessä kahdenkymmenen asteen pakkasessa ja viidentoista metrin tuulessa.”
Ay-väki karsasti vasemmistoliittoa
Vuonna 1990 telakkamiehen elämä muuttui, kun hän siirtyi vasemmistoliiton palkalliseksi varapuheenjohtajaksi yhdessä Salme Kandolinin kanssa. 35-vuotiaalla ”rehellisellä duunarilla” oli kysyntää. Hänen vastuullaan olivat työelämäasiat ja suhteet uuteen puolueeseen epäluuloisesti suhtautuvaan ay-liikkeeseen.
”Perustamisvaiheessa ja alkuvaiheessa välit olivat erittäin kitkerät. Ay-liikkeestä tuli paljon kritiikkiä, että metsään mennään ja vanha olisi parempi kuin tällainen punavihreä uuskotkotus”, hän muistelee kirjassa.
1992 piti palata telakalle, koska puolueen rahat eivät riittäneet silloisen suuruisen puoluetoimiston ylläpitämiseen, eivätkä eduskunnan ovet avautuneet vielä vuoden 1991 vaaleissa.
1995 ne aukenivat. Uotila kokee olleensa kansanedustajana projektiosaaja, joka innostui ja sai asioita vireille. Asioiden edistäminen jäi muiden tehtäväksi. Projekteja olivat muun muassa harmaan talouden torjunta ja 1990-luvulla kuuma kysymys taisteluhelikoptereista.
Viime vaaleissa Uotila ei ollut enää ehdolla. Joukkuepelaaja teki päätöksensä, kun vaimo Ani Uotila sairastui syöpään, johon hän menehtyi pääsiäisenä. Kari Uotila arvelee kirjassa, että muutoin hän olisi ehkä asettunut ehdokkaaksi myös vuonna 2019, ja ”Ani Uotila oli varma, että Kari olisi asettunut ehdokkaaksi – ainakin vielä kerran”.
Sirpa Puhakka: Kari Uotila – Telakan senaattori. Kulttuuriosuuskunta Partuuna, 268 sivua.
uutiskirje 