2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli epävakaa ja traaginen, mutta myös ratkaisevan tärkeä millenniaalisukupolven yhteiskunnalliselle heräämiselle.
Globalisaatio, ”sota terrorismia vastaan”, Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin, 2000-luvun lopun talouskriisi, Occupy-liike sekä alati kasvava tietoisuus ilmastokriisistä olivat kaikki ilmiöitä, jotka saivat 1990-luvun lapset heräämään siihen, että maailma oli epäreilu paikka, joka oli muuttumassa vielä epäreilummaksi.
Kyse oli nimenomaan epäoikeudenmukaisuuden tunteesta ja kokemuksesta ilman syvällistä käsitystä siitä, miksi maailma oli sellainen kuin oli. Puhumattakaan siitä, miten maailman voisi korjata. Tunteen tueksi tarvittiin analyysiä, jota oli onneksi tarjolla.
Kaikkia näitä 2000-luvun suuria ilmiöitä kommentoi terävästi ja älykkäästi yhdysvaltalainen kielitieteilijä Noam Chomsky. 1960-luvun vastakulttuuriliikkeen aallonharjalla maailmanmaineeseen noussut Chomsky oli aktivistipiireissä supertähti jo ennen 2000-lukua. Hänen klassikkoteoksensa Manufacturing Consent (1988) oli uraauurtava, sillä se kuvaa tiedotusvälineiden ja valtaapitävien tapaa ”valmistaa” suuren yleisön suostumusta yhteiskunnallisiin muutoksiin.
2000-luvulla Chomskyllä oli kriittistä sanottavaa kaikista niistä asioista, jotka askarruttivat ikäisiäni ihmisiä: Irakin sodasta ja George W. Bushin ulkopolitiikasta, maailmanlaajuisesta taloustaantumasta ja ilmastokriisistä. Chomsky selitti auki maailmanpolitiikan ilmiöitä ja kuvasi suurvaltojen valtapelejä selkeällä ja jopa nokkelalla tavalla, olematta kuitenkaan lannistava.
Chomsky puhui yhteiskuntaluokista, hierarkioista, yksityistämisestä, kansakuntien rajat ylittävästä kapitalismista sekä propagandan voimasta selkeällä ja ymmärrettävällä tavalla, joka muutti epämääräisen tunteen vääryydestä poliittiseksi analyysiksi ja lopulta toiminnaksi.
Chomsky itse vetäytyi aktiivisesta julkisuudesta, ja hänen rinnalleen ja ohitseen nousi vuosien saatossa muitakin ajattelijoita. Hän oli joka tapauksessa eräs tärkeimmistä sukupolveni vasemmistolaisista innoittajista.
24/2 ja campismin haamu
Kun Venäjä aloitti hyökkäyksensä Ukrainaan helmikuussa 2022, lähes kaikki valtavirran vasemmalle puolelle asettuvat ajattelijat ottivat järkevän kannan: he tuomitsivat Venäjän toimet ja peräänkuuluttivat tukea Ukrainalle.
Myös Noam Chomsky otti hyvin äkkiä kantaa Ukrainan sotaan. Ukrainan tukemisen sijaan emerituskielitieteilijä on kuitenkin päästänyt suustaan älyttömyyksiä.
Chomsky on kuluneen vuoden aikana esiintynyt useissa haastatteluissa, joissa hän on arvioinut Venäjän turvallisuushuolten olleen oikeutettuja. Chomsky on syyttänyt Yhdysvaltoja, Euroopan unionia ja Natoa Venäjän provosoinnista ja jopa vähätellyt Venäjän sotarikoksia.
Chomskyn julkiset ulostulot ovat herättäneet ihmetyksen lisäksi turhautumista ja pöyristymistä. Miten älykkö, joka niin pontevasti vastusti Yhdysvaltojen päätöntä ja veristä valloitussotaa Irakissa, ymmärtää nyt Venäjän päätöntä ja veristä valloitussotaa Ukrainassa?
Syy löytyy campismista.
Campismi* tarkoittaa ajattelutapaa, jossa maailma nähdään jakaantuneeksi kahteen toisilleen vastakkaiseen leiriin (englanniksi camp): ”imperialistiseen” ja ”anti-imperialistiseen”. Ensin mainittua johtaa Yhdysvallat, ja se on campistisessa ajattelussa aggressiivinen, laajentumishaluinen ja vihamielinen. Toiseen leiriin sijoittuvat taas sellaiset liikkeet ja valtiot, jotka asettuvat Yhdysvaltoja vastaan, riippumatta niiden ideologisista lähtökohdista.
Kylmän sodan aikana leirit olivat ideologisesti muodostuneita: niillä tarkoitettiin Yhdysvaltojen johtamaa läntistä maailmaa ja sen vastapainoksi muodostunutta Neuvostoliiton johtamaa itäistä blokkia. Campistisessa ajattelussa Yhdysvaltojen ja sen imperialismin vastustaminen tarkoitti Neuvostoliiton tukemista, jos ei suoraan niin ainakin painamalla sen toimia villaisella.
Imperialismi tarkoittaa yksinkertaisimmillaan valtiorajat ylittävää valtaa ja toisten kansakuntien hyväksikäyttöä. Venäjän vallankumouksen johtaja Vladimir Lenin määritteli imperialismin ”kapitalismin korkeimmaksi asteeksi” vuonna 1916. Jo Lenin kuitenkin pani merkille sen, ettei ole olemassa vain yhtä imperialismia vaan keskenään kilpailevia imperialismeja, kaikki niistä haitallisia.
On syytä panna merkille, että Lenin kirjoitti tulikivenkatkuisen tekstinsä imperialismista keskellä ensimmäistä maailmansotaa, jossa eurooppalaiset siirtomaaimperiumit silpoivat toisiaan, kukin oman imperialisminsa varjolla.
Campistisessa ajattelussa jako imperialisteihin ja anti-imperialisteihin syntyikin I maailmansodan jälkeen, kun Venäjä kehittyi Neuvostoliitoksi, maailman ensimmäiseksi sosialistiseksi valtioksi. Siitä lähtien campistit näkivät Neuvostoliiton ja sen satelliittien edustavan aidosti vaihtoehtoista ja parempaa tapaa järjestää yhteiskunta, ja tätä kamppailua käytiin geopolitiikan näyttämöllä.
Kaksi leiriä, kaksi maailmaa
Yhdysvaltalaisen ammattiyhdistystoimija ja toimittaja Dan La Botzin mukaan campismi voidaan ymmärtää eräänlaisena ”viholliseni vihollinen on minun ystäväni” -ajatteluna: campistisen maailmankatsomuksen mukaan imperialismia vastustavien on tuettava ”anti-imperialistista” leiriä sen kamppailussa ”imperialistista” leiriä vastaan.
Vasemmistolaiset liikkeet ympäri maailman ovat aina olleet kansainvälisiä. Vasemmistolaiset ovat asettuneet imperialismia ja ylikansallista kapitalismia vastaan, koska vasemmistolaisen analyysin mukaan kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen systeemisiä ongelmia ei voi korjata vain yhdessä maassa, vaan muutoksen on tapahduttava maailmanlaajuisesti.
Imperialismin vastaisuus on vasemmistolaisessa maailmankatsomuksessa tehdasasetuksena, ja vasemmistossa on perinteisesti kannatettu kansojen itsemääräämisoikeutta sekä sorrettujen kansojen ja siirtomaiden itsenäisyyskamppailuja.
Historiallisesti campismi on kuitenkin saanut monet hyvää tarkoittavat vasemmistolaiset tukemaan diktaattoreita ja imperialisteja, kunhan kyseiset hirmuhallitsijat vain kutsuvat itseään näennäisesti ”anti-imperialistisiksi” ja asettuvat Yhdysvaltoja sekä kansainvälistä kapitalismia vastaan.
Campismi Suomessa
Suomessa vasemmistolaiset ovat vastustaneet milloin minkäkin näköistä imperialismia: Yhdysvaltojen sotaretkiä ympäri maailman, Ison-Britannian sotilasmiehitystä Pohjois-Irlannissa sekä Israelin valloituksia Palestiinassa.
Enemmistö vasemmistolaisista on suhtautunut penseästi myös Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän imperialistisiin pyrkimyksiin, mutta erityisen tarmokkaasti vasemmalla on vastustettu aina Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten ulkopolitiikkaa. Siihen oli kieltämättä syytä: Yhdysvallat toimi maailmanpolitiikan näyttämöllä mielivaltaisesti ja suorastaan törkeästi järjestäessään vallankaappauksia Latinalaisessa Amerikassa, sotimalla Vietnamissa, pommittamalla Kambodžaa sekä hyökkäämällä Grenadaan ja Panamaan. Puhumattakaan ”terrorismin vastaisesta sodasta” ja Irakin invaasiosta, joka on johtanut noin miljoonan ihmisen kuolemaan.
Campismista on päästettävä lopullisesti irti, ja siitä on päästävä yli.
Suomalainen laitavasemmisto jakautui vuoden 1968 tapahtumien jälkimainingeissa. Syksyllä 1968 Varsovan liiton maat, Neuvostoliitto etunenässä, hyökkäsivät Tšekkoslovakiaan ja miehittivät maan.
Vasemmistoliiton edeltäjien, Suomen kansan demokraattisen liiton SKDL:n ja Suomen kommunistisen puolueen SKP:n, enemmistö näki Tšekkoslovakian miehityksen sinä, mitä se oli, eli imperialismina ja tuomitsi sen.
SKP:n vähemmistö eli niin sanotut taistolaiset sen sijaan siirtyivät campistiselle linjalle. Vähemmistökommunistien ajattelussa Neuvostoliiton ja sen satelliittien toimet olivat oikeutettuja, edustihan Neuvostoliitto ainoata oikeata tietä sosialismiin ja vastavoimaa kapitalismille, toisin sanoen Yhdysvalloille.
Lopullinen välirikko SKP:n sisällä tapahtui 1980-luvun aikana, samoihin aikoihin kun Neuvostoliitossa toteutettiin perestroika- ja glasnost-uudistukset Mihail Gorbatšovin johdolla. Stalinin hirmutekojen paljastuminen sekä lopulta Neuvostoliiton hajoaminen merkitsivät campistisen logiikan horjumista.
Neuvostoliittoon nojautuneen anti-imperialismin ideologinen pohja alkoi horjua, kun kävi ilmi, miten näennäisesti imperialismia vastaan asettuneet valtiot toimivat yhtä suurella julmuudella ja piittaamattomuudella kuin läntistä imperialismia harjoittaneet maat.
Campismi kylmän sodan jälkeen
Campismi selvisi kylmästä sodasta ja kehittyi tarkoittamaan ajattelutapaa, jossa Yhdysvallat ja sen liittolaiset nähtiin suurimpana uhkana maailmanjärjestykselle.
Kylmän sodan aikana ja vielä vuosia sen jälkeenkin oli helppo nähdä campismin viehätys. Yhdysvallat otti ”maailmanpoliisin” roolin ja käytti asevoimiaan ympäri maailmaa ilman sen suurempia pidäkkeitä. Voitokkaalle länsiblokille piti keksiä vastavoima jostain, koska muuten Washington saisi mellastaa maailmanpolitiikassa rajattomasti.
Koska länsimaiselta kapitalismilta puuttui selkeä aatteellinen vastavoima geopoliittiselta näyttämöltä, campistit siirtyivät symppaamaan niitä, jotka asettuivat vastustamaan Yhdysvaltojen johtamaa maailmaa aatteeseen katsomatta.
Venäjän itsevaltainen presidentti Vladimir Putin alkoi 2000-luvun aikana puhua kauniisti ”moninapaisesta maailmasta”. Putinin puheissa se tarkoittaa vaihtoehtoa Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten johtamalle maailmanjärjestykselle ja Yhdysvaltojen asevoimien roolille ”maailmanpoliisina”. Campistien oli helppo allekirjoittaa unelma moninapaisesta ja hajautetusta geopolitiikasta, tarkoittihan se Yhdysvaltojen imperialismin vastustamista. Yhdysvaltojen vastustaminen hinnalla millä hyvänsä tarkoitti kuitenkin myös sellaisten hallintojen tukemista, jotka eivät sitä ainakaan demokraattisilta vasemmistolaisilta ansaitsisi.
Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita Venezuela, jonka 2000-luvun alussa valtaan noussut presidentti Hugo Chávez edusti aikanaan toisenlaista tapaa tehdä politiikkaa. Venezuelan ”bolivaarisessa vallankumouksessa” oli paljon toiveita tulevaisuuden varalle, mutta 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä maa luisui korruptoituneeksi diktatuuriksi, jossa pyrkimykset kohti laajempaa demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa leimattiin Yhdysvaltojen imperialismin juoniksi.
Toisena esimerkkinä voidaan mainita Nicaragua, jota vuodesta 2006 on hallinnut itsevaltainen presidentti Daniel Ortega. Ortegan sandinistipuolue sai aikanaan 1970- ja -80-luvulla paljon sympatiaa eurooppalaiselta vasemmistolta, kävihän se kamppailua Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu CIA:n rahoittamia contra-kuolemanpartioita vastaan.
2000-luvulla Ortegan hallinto on kuitenkin muuttunut kovaotteiseksi diktatuuriksi. Sandinistien hallitus hallitsee paitsi Nicaraguan politiikkaa, myös maan oikeuslaitosta ja mediaa. Yksi asia on säilynyt samana: sandinistit ovat edelleen napit vastakkain Yhdysvaltojen kanssa.
Negatiivista yhdysvaltalaista nationalismia
Pohjimmiltaan campismissa on kyse imperialismin vastustamisesta, kun imperialismiksi määritellään ainoastaan Yhdysvaltojen kulloinenkin ulkopoliittinen linja. Vaikka campismi on ennen kaikkea Yhdysvaltojen vastustamista, se on myös paradoksaalisesti pohjattoman Yhdysvallat-keskeinen maailmankuva.
Kyse on eräänlaisesta negatiivisesta nationalismista, jossa kaikki paha maailmassa johtuu Yhdysvalloista. Jos jokin muu taho kuin Yhdysvallat tekee jotain pahaa, on sen oltava campistien mukaan jollain tavalla Yhdysvaltojen syytä. Campistit pitävät Venäjän sotaa Ukrainassa huonona asiana, mutta syypää siihen ei ole campistisessa tulkinnassa Venäjä vaan Nato, EU ja Yhdysvallat.
Campistinen ajattelu on haitallista siksikin, että se näkee geopolitiikan ainoastaan suurvaltojen keskinäisenä mittelönä, jossa pienillä mailla ei ole suvereniteettia, toimijuutta tai omaa tahtoa. Campistisessa tulkinnassa Yhdysvallat ja Venäjä pelaavat ”suurta peliä”, jossa Ukraina, Ruotsi tai Suomi ovat vain nappuloita pelilaudalla. Campismi väittää vastustavansa imperialismia, mutta todellisuudessa se näkee maailman valtiot suurvaltablokkien välisenä jakotavarana.
Tätä taustaa vasten Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 vei viimeisimmätkin rippeet campistisen ajattelun uskottavuudelta. Vaikka moni vasemmistolainen kannattaa moninapaisempaa maailmaa ja vastustaa Yhdysvaltojen maailmanherruutta, ei sen varjolla voi kannattaa toisten roistovaltioiden hyökkäyssotia.
Campismin yli ja eteenpäin
On valitettava tosiasia, että maailma on menossa kohti uutta kylmää sotaa.
Edellisen kylmän sodan päättymisen jälkeen maailmassa ei ole ollut Yhdysvaltoja vastustavaa leiriä, joka olisi ollut edes näennäisen yhtenäinen tai toiminut suunnitelmallisesti. Nyt tilanne on toinen. Venäjä, Kiina ja Iran ovat muodostamassa uutta blokkia, joka asettuu Yhdysvaltoja ja Eurooppaa vastaan. Kiina on pystyttämässä itselleen etupiiriä Afrikassa ja eteläisessä Aasiassa, ja Venäjä yrittää tehdä samaa Itä-Euroopassa.
Tässä uudessa kylmässä sodassa ei kyse ole edes näennäisesti sosialistisen ja kapitalistisen talousjärjestelmän kamppailusta, vaan puhtaasti geopolitiikasta: kuka hallitsee ja ketä. Alkuperäisen kylmän sodan sijaan tilanne muistuttaa paljon enemmän ensimmäistä maailmansotaa edeltänyttä järjestystä, jossa kilpailevat imperialistiset blokit asettuivat toisiaan vastaan ja jakoivat maailmaa etupiireihin. Tällaista maailmaa ei tule hyväksyä.
Venäjän sota Ukrainassa tietää lopun alkua campismille suuressa osassa länsimaista vasemmistoa, ja hyvä niin. Vaatii aikamoista mentaaliakrobatiaa tulkita Venäjän raakalaismainen hyökkäys naapurimaahansa jonkinlaisena imperialismin vastaisena temppuna. Myös Noam Chomskyn puheet Venäjän ”oikeutetuista turvallisuushuolista” ovat falskeja. Putinin oikeutus sodalleen Ukrainassa ei ole geopoliittinen vaan etnonationalistinen. Sodan tavoitteena on hävittää Ukraina valtiona ja sulauttaa ukrainalaiset osaksi Venäjää.
Campismille ei ole sijaa vasemmistolaisessa ajattelussa, vaan siitä on päästettävä lopullisesti irti ja päästävä yli. Maailma on monimutkainen paikka, eikä se ole koskaan ollutkaan yksinkertaisesti jakautunut hyviin ja pahoihin.
Imperialismi on haitallista, ja sitä on vastustettava. On kuitenkin samaan hengenvetoon todettava, että imperialismia vastaan ei kamppailla tukemalla kilpailevaa imperialismia. Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten imperialismia ei vastusteta ymmärtämällä Kiinan tai Venäjän imperialistista politiikkaa tai tukemalla diktatuureja.
*Elton John ja Rocky Horror Picture Show ovat turvassa ja voivat hyvin. Tämä artikkeli ei koske camp-estetiikkaa vaan campismia kansainvälisen politiikan kontekstissa.
uutiskirje 