Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin? Kertoisinko hajaannuksen, kuvaisinko moninaisuuden? Tai sen kaiken kokonaisuuden?
Jukka Kuoppamäen itse laulamista lauluistaan ehkä suurin hitti Sininen ja valkoinen julkaistiin 50 vuotta sitten LP-levyllä Valtatie. Ylipäänsä kaikki todella hyvät levyt julkaistiin plus miinus 50 vuotta sitten. Valtatie ei kuulu niihin, Hectorin, Jim Pembroken ja Wigwamin sekä Pekka Strengin levyt kuuluvat.
Mutta ei mennä nyt siihen. Katsaus suomalaisen rokin parhaisiin vuosiin olisi oman juttunsa väärti.
Vasemmistoliitto on sitkeä selviytyjä ja vaikuttaja siinä missä oikeastaan kaikki muut demareista vasemmalla olevat modernit vasemmistopuolueet ovat pystyneet vain hetkellisiin tähdenlentoihin, useimmat eivät siihenkään.
Siniseltä ja valkoiselta ei voinut välttyä kahden suomenkielisen radiokanavan aikana muuten kuin pitämällä radion kokonaan kiinni. Se ja monet muut ajan hitit ovat syöpyneet tajuntaan piti niistä tai ei. Ne alkavat soida päässä yllättävissä tilanteissa. Nyt siinä, kun päätoimittaja Jussi Virkkunen pyysi kirjoittamaan vasemmistoliitosta kaiken sen tiedon ja kokemuksen pohjalta, joka on kertynyt matkaan yli 35 vuoden aikana Kansan Uutisten politiikan toimittajana.
Mitä siitä siis kertoisin, mitä kaikkea edes muistaisin nyt, kun on viimeisen jutun aika. Ensimmäisen kirjoitin 1.6.1987 Herttoniemessä sijainneessa toimituksessa. Siellä KU:lla oli oma kivitalo, kymmeniä toimittajia ja saman verran muuta henkilökuntaa. Vieressä oli oma painotalo. Nyt koko porukka mahtuisi nykyisen toimituksen kahvihuoneeseen.
Kannatus jämähtänyt, vastauksia ei löydy
Ensimmäisenä tulee mieleen ikuisuuskysymys, miksi vasemmistoliiton kannatus on aina se sama noin kahdeksan prosenttia. Miksi se ei nouse, vaikka puolueella on yksi Suomen arvostetuimmista puheenjohtajista?
Näkökulma on tylsä. Se on nimenomaan ikuisuuskysymys, eikä siihen ole kellään vastauksia. Jussi Virkkusen kanssa kysyimme siitä puheenjohtaja Li Anderssonilta viime vuoden lokakuussa. Taustalla olivat kesän 2021 kuntavaalit, joissa vasemmistoliiton tulos oli kaikkien aikojen heikoin, 7,9 prosenttia.
Sen jälkeen eduskuntavaaligallupeissa vasemmistoliiton kannatus on kuitenkin ollut vuoden 2019 vaalituloksen yläpuolella noin 8,5 prosentissa.
Ei Anderssonillakaan mitään selvää vastausta ollut. Ei onnistuttu nostamaan äänestäjiä puhuttelevia teemoja, vaalien puheenaiheet eivät suosineet vasemmistoliittoa ja Suomessa ollaan vielä kiinni vanhassa ajattelussa, että ilmastopolitiikka on uhka eikä teollisuuspoliittinen mahdollisuus, ovat haastattelusta poimittavia selityksiä.
Sen mielenkiintoisin kohta oli toive, että vasemmistoliitosta nousisi perussuomalaiset haastavia mies- ja duunarihahmoja. Vuosi on mennyt, ei ole noussut.
Vakaa kannatus on poikkeus
Tarkemmin ajatellen näkökulma on tylsän lisäksi väärä. Eihän kahdeksan prosentin puoluetta voi menestykseksi kutsua, mutta ajattelen ihan aidosti enkä kohteliaisuuttani, että vasemmistoliitto on pärjännyt hyvin.
Se on sitkeä selviytyjä ja vaikuttaja siinä missä oikeastaan kaikki muut demareista vasemmalla olevat modernit vasemmistopuolueet ovat pystyneet vain hetkellisiin tähdenlentoihin, useimmat eivät siihenkään.
Eurooppalaisessa vasemmistossa on ollut hetkellisiä johtotähtiä lähinnä Saksassa ja Etelä-Euroopassa.
Helsinkiläinen vuonna 2008 perustettu puolueosasto sai ehdotuksestani nimen Vasemmistolinkki, koska siinä kalskahti sopivasti Saksan Die Linke, joka oli siihen aikaan suurempi kuin Saksan vihreät. Nyt Linken kannatus on alle viisi prosenttia ja se oli pudota viime vaaleissa kokonaan parlamentista.
Viime vuosikymmenellä eurooppalaisen vasemmiston mielenkiintoisin puolue oli Espanjan Podemos. Se oli vuonna 2016 maan kolmanneksi suurin ja kilpaili tosissaan kakkospaikasta sosialistien kanssa. Niistä ajoista sen paikkamäärä parlamentissa on puolittunut ja kannatus laskenut muutamassa vuodessa 18 prosentista runsaaseen kymmeneen.
Vuosi sitten katsottiin Ruotsiin, missä vasemmistopuolueen kannatus oli gallupeissa yli 11 prosenttia. Vaaleissa sekin hävisi ja on kannatukseltaan samaa kokoluokkaa kuin vasemmistoliitto.
Vaikuttajana eurooppalainen poikkeus
Vaikuttajana vasemmistoliitto pesee lähes koko muun eurooppalaisen vasemmiston. Lähes, koska Islannissa vasemmistososialistit on pääministeripuolue. Muuten ylipäänsä edes hallitusvastuu on harvinaista herkkua vasemmistoliiton kaltaisille puolueille.
– Se, mikä erottaa Suomen ja Ruotsin, on, että Ruotsin vasemmistopuolue ei ole koskaan ollut hallitusvastuussa, Li Andersson vertaili haastattelussamme viime syksynä.
– Jos haluamme vasemmiston olevan vahva ja elinvoimainen vaihtoehto, joka voi kasvaa ulos siitä kannatuslokerosta, jossa me olemme kaikissa Pohjoismaissa, se edellyttää, että puolueilla on kykyä toimia myös hallitusvastuussa ja osoittaa äänestäjille, että saamme poliittisia tavoitteitamme läpi ollessamme vallassa.
Puheet auringonlaskun puolueesta ovat kaikonneet.
Sanna Marinin hallituksessa – jos se tämän jutun ilmestyessä on vielä olemassa – vasemmistoliitto on vaikutusvaltaisempi kuin koskaan. Aiemmissa hallituksissa se sai, ja usein halusikin, kakkosministerin paikkoja. Nyt opetusministeri Li Andersson ja sosiaali- ja terveysministeri Hanna Sarkkinen ovat ministeriöidensä ykkösiä, joskin koronan takia perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru on ollut näkyvämpi melkein koko kauden.
Vasemmistoliitto on saanut tavoitteitaan läpi muun muassa siksi, että se on saanut rakentavalla otteellaan isommat hallituspuolueet omien tavoitteidensa taakse. Ei se muuten kahdella ministerillä onnistuisikaan. Puolue on ollut koko hallituskauden kokoava siinä missä keskustan ja vihreiden profiili on riitelevä. Ensi huhtikuussa nähdään, riittääkö se muuhun kuin normitulokseen eduskuntavaaleissa.
Ennen oli huonommin
Edellä oli puhetta eurooppalaisten vasemmistopuolueiden kannatuksen suuresta vaihtelusta. Vasemmistoliiton paras eduskuntavaalitulos on tähän mennessä ollut 11,2 prosenttia vuonna 1995, jolloin vallassa oli ollut neljä vuotta Esko Ahon – Iiro Viinasen vihattu lamahallitus. Huonoin tulos oli 7,1 prosenttia vuonna 2015, mutta yleisin tulos vaaleissa ja gallupeissa on ollut kahdeksalla alkava luku koko 2000-luvun.
Vuoden 1995 huipputuloksen, 22 kansanedustajaa, ja nykyisen 16-henkisen eduskuntaryhmän sisällä on tapahtunut suuri muutos. Siinä näkyy se, mistä sanotaan, että vasemmistoliitto on vaihtanut kannattajansa.
Vuoden 1995 eduskuntaryhmä koostui pääosin viisi-kuusikymppisistä miehistä ja naisista, joista valtakunnallisesti tunnettuja olivat vain välirikkoon ajautuneet puolueen puheenjohtaja Claes Andersson ja Esko Seppänen. Osaavia ja ahkeria puurtajia ryhmästä löytyi, mutta ei mediaa kiinnostavia henkilöitä. Ei ollut vain porvarimedian ilkeyttä puhua vasemmistoliitosta auringonlaskun puolueena, sillä ikääntyneisyyden lisäksi opiskelijavaalien ja nuorisogallupien lukemat olivat lohduttomia.
Kaiken lisäksi iso ryhmä hajosi heti vaalikauden alussa. Esko-Juhani Tennilä ja Mikko Kuoppa erotettiin eduskuntaryhmästä vaalien jälkeen ennen juhannusta, koska he äänestivät hallituspuolueen edustajina hallitusta vastaan. Veijo Puhjo seurasi heitä samasta syystä ennen vuoden loppua.
Puoluevaltuuston kokoukset olivat 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa kamalaa seurattavaa. Niissä riideltiin ja leiriydyttiin tavalla, joka muistutti SKP:n vuosikymmenet kestänyttä sisällissotaa.
Nyt vasemmistoliiton ryhmä on pysynyt hallituksessa ollessaan kasassa, vaikkakin välillä natisten. Eduskuntaryhmän ikäjakauma on luonnollisempi, sen jäsenten tausta monipuolisempi kuin vuoden 1995 duunarivoittoinen ryhmä, ja kansanedustajissa on monia, joita voi luonnehtia poliittisiksi julkkiksiksi.
Puheet auringonlaskun puolueesta ovat kaikonneet. Pohjaa tulevaisuudelle luovat lisäksi syksyn ylioppilasvaalien tulokset, joissa vasemmisto-opiskelijat ottivat isot voitot Helsingissä ja Tampereella.
Vasemmistonuoret näytti suuntaa
Ensi kevään eduskuntavaaleissa vasemmistoliiton lista pursuaa nuorta ja nuorehkoa tähtiloistetta Helsingissä, jossa vaalivoitot ovatkin seuranneet toisiaan, ja puolueen kannatuksen painopiste on saanut pohjoisen lisäksi toisen tukijalan pääkaupungista.
Puolueen ”kannattajien vaihtuminen” näkyy kirkkaimmin juuri Helsingissä. Vielä vuonna 2007 vasemmistoliitto sai äänistään 8,7 prosenttia Helsingistä. Sen jälkeen Helsingin merkitys vasemmistoliiton kannatukselle on kasvanut huimasti. Kaksissa viime vaaleissa puolueen kaikista äänistä yli 17 prosenttia on tullut Helsingistä, viestintätoimisto Ellun kanojen asiantuntija Jukka Manninen huomautti elokuussa.
Vasemmistoliiton kannatuksen nuorentuminen ja kaupungistuminen on ollut puolueen suuri megatrendi 2000-luvulla. Uskon, että ilmasto- ja eläinoikeusteemojen nousu vanhan duunaripolitiikan rinnalle – siis rinnalle, ei tilalle – pelasti vasemmistoliiton kuihtumiselta, joka näytti 1990-luvulla vääjäämättömältä.
Suuntaa puolueelle näytti Paavo Arhinmäen 2000-luvun alussa johtama Vasemmistonuoret radikaalina punavihreänä järjestönä. Mitä Vasemmistonuoret oli parikymmentä vuotta sitten, sitä nykyinen vasemmistoliitto pitkälti on nyt.
Pidän ”tähtiloistetta” tärkeänä yhtään puolueen peruspuurtajia väheksymättä. Jos halutaan voittaa vaaleissa, tarvitaan tunnettuja nimiä, jotka puhuttelevat liikkuvia äänestäjiä.
Uskallan väittää, että vasemmistoliiton tilanne on nyt paras sen 32-vuotisella taipaleella. Kannatusta on ollut enemmänkin, mutta nyt puolue on yhtenäinen, sillä on paljon tunnettuja osaajia ja se on näyttänyt saavansa asioita aikaan.
Vasemmistoliiton heikko kohta on, että sitä ei pidetä talousosaajana vaikka se muuten pärjää hyvin nykyisissä puoluebarometreissä.
Velkakeskustelu taas edessä
Silti ensi kevään eduskuntavaaleissa tilanne on vaikea. Vasemmistoliitolle uhkaa käydä samalla lailla kuin vuoden 2015 pohjakosketuksessa. Se jauhautuu jälleen velkakeskustelussa, jos ei pysty esittämään omaa realistista vaihtoehtoaan talouden sopeuttamisessa.
Sopeuttamisvaalit näistä tulevat, siitä pitävät huolen valtiovarainministeriön virkamiehet sekä toimittajat, nuo todelliset leikkaushaukat, jotka vertaavat kaikissa tulevissa vaalikeskusteluissa puolueiden kantaa ministeriön kantaan. Velkakello kumajaa taas.
Vasemmistoliiton heikko kohta on, että sitä ei pidetä talousosaajana vaikka se muuten pärjää hyvin nykyisissä puoluebarometreissä. Mielikuvissa puolueeseen liitetään holtiton velkaantuminen ja taikaseinä, josta rahat tulevat.
Ei vasemmistoliitto siihen aivan syytön ole itsekään. Tällä vaalikaudella nollakorkojen aikaan pidetyt puheet velasta jota ei koskaan tarvitse maksaa takaisin, iskevät vastaan. Ensi vuonna äkkiä nousseet velan korot ovat jo 1,5 miljardia euroa. Se on hirmuinen summa, kun se on jostain pois. Joku varmaan vielä muistaa hallitusta viime syksynä horjuttaneen kiistan poliisin määrärahoista. Siinä oli kysymys 30 miljoonasta eurosta.
Edessä ovat siis taas kerran yhdet kohtalonvaalit, joissa toistuu kysymys ”mikä on teidän leikkauslistanne”. Oma linja pitää kertoa noin minuutin mittaisissa puheenvuoroissa paneeleissa, joissa on kymmenkunta puoluejohtajaa ja muuhun kuin leikkauslistoihin kyynisesti suhtautuvat toimittajat.
Koska vasemmistoliitto ei varmaankaan esitä leikkauslistoja siinä mielessä kuin muut puolueet, oma vaihtoehto pitää pystyä esittämään kirkkaasti ja ymmärrettävästi. Viestinnällisesti on onnistuttava, muuten edessä on vuoden 2015 toisinto.
Aloittaa voisi siitä, että vasemmistoliitto tekisi selväksi suhtautumisensa velkaan. Tuleeko yläraja koskaan vastaan? Mikä on Suomen velkakestävyys, kun ikääntyminen vähentää työvoimaa ja lisää hoivamenoja?
Uudistuminen on jatkuvaa liikettä
Hieman pidemmällä aikavälillä vasemmistoliiton tulevaisuus on kiinni seuraavasta puheenjohtajasta Li Anderssonin jälkeen. Vasemmistoliitolla on yleensä ollut sitä itseään suositumpi puheenjohtaja, mutta nyt seuraajalla ovat täytettävänään erityisen suuret saappaat.
Vasemmisto on aina liikkeessä jostakin pois ja johonkin muualle. Ensimmäisiä töitäni KU:ssa 1980-luvun lopulla oli SKDL:n ja koko liikkeen uudistumisesta kirjoittaminen. Uudistumiskeskustelu huipentui vuoden 1988 Turun puoluekokoukseen, jossa Reijo Käkelä valittiin SKDL:n puheenjohtajaksi. Kaksi vuotta myöhemmin perustettiin vasemmistoliitto, mutta sitä ennen Käkelä oli jo heittänyt hanskat tiskiin.
Henkilöristiriidat ovatkin melkein erottamaton osa vasemmistoliikettä. Aatteellinen tunteiden kuohunta on yksi erottava tekijä muista asioihin pragmaattisemmin suhtautuvista puolueista. Vasemmistoliiton pysyminen näinkin hyvin pinnalla osoittaa, että aatteellisuudelle on kysyntää.
uutiskirje 
