Fardousa on koulussa jatkuvan kiusaamisen kohteena, eivätkä opettajat puutu asiaan. Suomessa koko ikänsä asunut Abdirahman hakee kesätöitä ystävänsä Tonin kanssa – Toni saa paikan välittömästi, mutta Abdirahmanin osaamista epäillään ja hänen taustastaan udellaan. Shukrin peittävä uimapuku aiheuttaa selkkauksen uimahallissa. Rahma haluaa ostaa asunnon, mutta kiinteistönvälittäjät eivät ota häntä vakavasti.
Muun muassa tällaisista maahanmuuttajataustaisten ihmisten kokemuksista kertoo Nura Farahin novellikokoelma Lumimaa.
– Halusin kertoa maahanmuuttajien vastoinkäymisistä, heidän kohtaamistaan näkymättömistä esteistä, Farah taustoittaa KU:lle.
Kirjan tarinat ovat fiktiivisiä, mutta ne perustuvat monesti Farahin omiin ja hänen lähipiirinsä kokemuksiin. Esimerkiksi kiusaamista käsittelevä kertomus ”Tämä ei ole Mogadishu” on peräisin hänen omilta kouluajoiltaan 1990-luvulta.
– Silloin oltiin paljon suorasukaisempia kuin nykyään. Ei osattu ajatella, mikä voima sanoilla on ja miten ne voivat iskeytyä toisen ihmisen itsetuntoon, Farah muistelee.
Ihonväri vaikuttaa yhä
Somaliassa syntynyt Farah on asunut Suomessa 13-vuotiaasta saakka, vuodesta 1993.
– Suomi on mennyt parempaan suuntaan lyhyessä ajassa. En kuule enää n-sanaa, eikä minuun ole suhtauduttu negatiivisesti kirjojenikaan ilmestymisten yhteydessä, Farah kertoo.
Ongelmia riittää silti yhä. Pelkkä ihonväri vaikuttaa monissa tilanteissa siihen, miten ihmiseen suhtaudutaan. Vähintäänkin piilorasismi on siis tavallista. Taustoista udellaan, vaikka ihminen olisi asunut koko ikänsä Suomessa.
– Koen aina itseni jotenkin eksoottisena olentona. Ymmärrän, että ihmiset ovat kiinnostuneita, mutta ehkä kiinnostustakin voi vähän hillitä, Farah toteaa.
”Kirjailija”-niminen novelli perustuu Farahin omiin kokemuksiin hänen vuonna 2014 ilmestyneen esikoiskirjansa julkistamisen yhteydessä. Kirjailija Imania tentataan ihan muista asioista kuin kirjasta, kuten maahanmuuttajanaisten työllisyydestä.
– Oletettiin, että minulla on vastauksia joka ikiseen kysymykseen. En ole mikään työministeri, Farah hymähtää.
Ennakkoluulot vähenemässä?
Työelämässä vaaditaan Farahin mukaan monesti täydellistä suomen kieltä.
– Ehkä Suomessa ei ole vielä totuttu siihen, että ihmiset voivat puhua ja lausua sanat eri tavalla sointuvasti. Uskon, että seuraava sukupolvi, joka on ollut enemmän tekemisissä eritaustaisten maahanmuuttajanuorten kanssa, ei ole enää yhtä ennakkoluuloista.
Positiivisesta kehityksestä huolimatta maahanmuuttajavastaisuus on samaan aikaan levinnyt sosiaalisen median kautta ja eduskunnassakin on kuultu monenlaista vihapuhetta.
– Sitä on aina ollut, mutta ennen se tapahtui enemmän pienissä piireissä. Somessa asia kuin asia muuttuu täydelliseksi rähinäksi. Mutta meillä on sananvapaus. Olisi kuitenkin hyvä, jos ihmiset pohtisivat, mikä herättää erilaisuudessa niin paljon vihaa ja ärtymystä, Farah kommentoi.
Kulttuurien ristipaineessa
Omassa elämässään Farah on saavuttanut tavoitteensa hyvin. Hän valmistui kemian laborantiksi vuonna 2001 ja seuraavana vuonna aloitti työt silloisessa Eläinlääkintä- ja elintarviketutkimuslaitoksessa, ”hullun lehmän labrassa”. Sama työsarka jatkuu nykyisessä Ruokavirastossa.
– Korona-aikana opiskelin tietotekniikkaa ja viestintää, suoritin datanomitutkinnon ja sain uusiakin tehtäviä työpaikallani, Farah kertoo.
– Olen ollut onnekas. Minua ei ole syrjitty työhaastatteluissa. Uraani on vaikuttanut sekin, että en ollut halukas perustamaan perhettä nuorena, kuten monet maahanmuuttajanaiset.
Farah tunnetaan myös feministinä, ja hän toivoo naisten aseman parantuvan somaliyhteisöissä.
Lumimaan novellien monet henkilöt kamppailevat suomalaisen yhteiskunnan ja somalialaisen suvun vaatimusten ristipaineissa. Kaupassa työskentelevän Samiran esimies kieltää tältä huivin käyttämisen töissä, ja perhe suuttuu, kun hänet on nähty kaupassa ilman huivia. Nimo haluaa mennä kavereidensa kanssa ravintolaan ja joutuu valehtelemaan äidilleen menevänsä somalialaisten hääjuhlaan. Kun Ifrah pyrkii viettämään tavallista suomalaisen teinitytön elämää, äiti vie hänet ”parannettavaksi” Somaliaan ankeaan uskonnolliseen sisäoppilaitokseen.
– Yhteisön pitäisi tukea enemmän yksilöllistä ajattelua. Mutta somaliyhteisö on hirveän konservatiivinen, Farah pohtii.
– Mielestäni ihmisen ei tarvitse hylätä omaa alkuperäistä identiteettiään voidakseen hyödyntää suomalaisen yhteiskunnan tarjoamia mahdollisuuksia.
Kaunokirjallisuus antoi perspektiiviä
Kirjailijaksi Farah päätyi luettuaan nuorena hyvin paljon kirjallisuutta.
– Sofi Oksanen ja Chimamanda Ngozi Adichie olivat minulle tärkeitä oman sukupolveni kirjailijoita. Oksasen kirjat antoivat minulle toivoa, koska hän uskalsi kirjoittaa häpeällisistäkin asioista ja tabuista, kuten ihmiskaupasta ja naisten asemasta.
– Adichie teki vaikutuksen, koska hän oli afrikkalainen nuori nainen, joka kirjoittaa feministisellä otteella ja puhuu tasa-arvosta.
”Häpeä oli tullut koulumaailmasta, jossa puhuttiin somaleista ja Somaliasta niin paljon pahaa.”
Farah perheineen tuli Somaliasta sotaa pakoon. Nuorena Farah koki Suomessa suurta häpeää siitä, kuinka paljon Afrikassa soditaan.
– Kun luin holokaustin tragediaa käsitteleviä kirjoja ja esimerkiksi Boede Thonien Eurooppa-kronikan, häpeän taakka laski ja hartiani rentoutuivat. Tuntui turhalta kokea niin suurta häpeää Somalian tilanteen vuoksi.
– Häpeä oli tullut koulumaailmasta, jossa puhuttiin somaleista ja Somaliasta niin paljon pahaa. Siinä ei nähty mitään positiivista. Somalialla on kuitenkin monet kasvot, ei pelkästään sodan ja nälänhädän kasvot. Tätä kautta sain rohkeuden kirjoittaa ensimmäisen teokseni Aavikon tyttäret.
Tabuja ja sukupuolirooleja rikkomassa
Farahin esikoisteos Aavikon tyttäret (2014) kertoo Khadija-nimisestä nuoresta naisesta, joka on äitinsä ainoa lapsi ja haluaa runoilijaksi. Äiti on katkera, koska häneltä on kuollut poikalapsi, ja hän purkaa patoutunutta vihaansa Khadijaan. Rohkea Khadija lähtee kuitenkin runonlaulukilpailuun, vaikka häneltä on kielletty runoilu.
– Halusin tuoda ilmi, että Somaliassa on miesrunoilijoiden lisäksi myös paljon naisrunoilijoita, mutta he eivät pääse julkisuuteen eivätkä suosioon, koska ovat enemmän kiinni perheen arjessa. Halusin rikkoa tabuja ja sukupuolirooleja. Kirjassa käsitellään moniavioisuutta ja pakkoavioliittoja, naisten välistä ystävyyttä ja aavikon tunnelmia, Farah kuvailee.
Aurinkotyttö (2019) jatkaa tarinaa Khadijan tyttären kohdalta.
– Se on enemmän rakkausromaani, joka kertoo siitä, miten nainen uskaltaa kieltäytyä pakkoavioliitosta ja löytää oman äänensä.
Romaani kuvaa myös sitä, miten somalialaiset alkavat opiskella kirjoittamaan omaa äidinkieltään.
Kirjallinen kulttuuri kehittymässä
Farah oli Suomen ensimmäinen somalialaistaustainen kirjailija, eikä heitä montaa ole vieläkään. Yhtenä syynä somalikirjailijoiden vähyyteen on Farahin mukaan se, että somalialainen kerrontaperinne on enemmän suullista.
– Somalian kieli on kehittynyt vasta 1970-luvulla kirjoituskielenä. Meillä ei lueta kovin paljon, enemmän kuunnellaan ja arvostetaan runollisuutta. Mutta uskon, että seuraavassa sukupolvessa on jo enemmän kirjailijoita. Ruotsissa Sara Osman on noussut julkisuuteen romaanillaan Kaikki mitä jäi sanomatta ja saanut hyvän vastaanoton.
Farahkin kertoo saaneensa kirjoistaan positiivista palautetta niin somalialaistaustaisilta kuin kantasuomalaisiltakin lukijoilta.
– Lumimaa on vähän jakanut mielipiteitä, koska se saattaa aiheuttaa vastareaktion. Ihmetellään, onko Suomessa asiat noin pahasti. On kuitenkin hyvä, että pystymme rehellisesti puhumaan 1990-luvun vääryyksistä ja vaikeuksista. Asiat ovat menneet parempaan suuntaan.
Tällä hetkellä Farahilla on työn alla romaani, jossa hän pyrkii jatkamaan Aurinkotytön tarinasta.
– Asioita on paperilla, mutta menee vielä pari vuotta, ennen kuin on valmista. Teen sitä päivätyön ohessa, mikä vaatii jaksamista.
Nura Farah: Lumimaa. Otava 2022, 206 sivua.
uutiskirje 
