En ole vaarassa hukkua, kuivua tai päätyä ilmastopakolaiseksi. Sen sijaan ilmasto- ja biodiversiteettikriisit näkyvät omassa elämässäni psyykkisinä oireina.
Keuhkojen yläosaa puristaa rautapanta, ahdistus kiristää lihaksia. Taustalla on pitkäaikainen kokemus dissosiaatiosta, tai oikeastaan kokemus siitä, että instituutiot, mediat ja koko työelämä ovat vieraantuneet aineellisesta todellisuudesta.
Taloudellisen kilpavarustelun ja energiankäytön kasvun tie on käymässä elinkelvottomaksi. Jatkamme ikään kuin näin ei olisi. Tämä on myös luonnontieteiden yhteinen viesti. Viesti alkaa olla laajasti jaettu, jopa itsestään selvä.
Tässä sitä kuitenkin ollaan, matkalla maailmaan, joka on kaksi tai kolme astetta kuumempi.
Euroopan joet haihtuvat ilmaan, Intiassa tukehdutaan märässä helteessä, viljeltävä maa ja rakennushiekka alkavat vähitellen loppua samoin kuin juomavesi laajasta osasta maailmaa. Sadevesi on muuttunut juomakelvottomaksi.
Kaikesta tuotannosta ja rikkaudesta huolimatta elintaso laskee ja monet meistä jyrnyttävät ympäriinsä vailla kokemusta elämän mielekkyydestä.
Mielenterveysongelmia hoidetaan koko ajan enemmän, mutta niiden esiintyvyys ei ole vähentynyt, päinvastoin. Kyselyjen mukaan nuorten tulevaisuususko on romahtanut, katsotaan sitten Nuorisobarometriä tai Evan asennetutkimusta. THL:n mukaan joka neljäs suomalaisnuori kärsii jostakin mielenterveyden häiriöstä.
Kohta edes omasta toimeentulosta ei uskalleta unelmoida, puhumattakaan siitä että uskottaisiin yhteiskuntaan, joka ei tuhoa jäseniään ja ympäristöään. Ratkaisuksi asiantuntijat tarjoavat leikkauslistoja ja ideologista ”tulevaisuuskasvatusta”.
Politiikan tasolla maailmamme tuhonneilla ei ole ehdottaa paljon muuta kuin sähköautoja ja uusiutuvan energian tuotantoa laitteilla, joiden rakentamiseen meillä eivät riitä mineraalit eikä aika.
Mille siis oikein uhraamme elämämme? Mitä varten tässä kilpaillaan?
Tuntuu epätodelliselta, että lehtien etusivut ja tv-mainokset viherpesevät metsäteollisuutta, lihantuotantoa ja lentoyhtiöitä.
Ystäväni huomautti, että ehkä osa laajasti jaetusta ahdistuksesta johtuu surusta. Surusta, joka koskee massamittaista kuolemaa, kärsimystä ja menetettyjä mahdollisuuksia; surusta, johon yhä useampi on syntynyt suoraan.
Suru ei ole kovin aktivoiva poliittinen tunne, mutta sillä on selkeämpi kohde kuin ahdistuksella.
Kun kriisit kasautuvat, joskus apuun pyydetään taidetta. Samaan aikaan taiteilijoiden itsensä täytyy kehittää tapoja elää ja työskennellä ilmastosurun ja romahduskokemusten keskellä.
Taiteen tekeminen tällaisena aikana on ristiriitaista, koska politiikka ja taiteellinen työ vetävät eri suuntiin.
Poliittisesti kuulemme koko ajan vaatimuksia välittömästä toiminnasta: helleaallot ja kuivuudet pahenevat, julkinen terveydenhuolto on romahtamassa, elämän monimuotoisuus kuihtuu – täytyy tehdä jotain heti!
Instituutiot, mediat ja koko työelämä ovat vieraantuneet aineellisesta todellisuudesta.
Vaatimukset ovat täysin oikein. Taiteellinen työ edellyttää kuitenkin pysähtymistä ja etäisyyden ottamista, sen kysymistä, mitä oikein ollaan tekemässä ja miltä se tuntuu.
Taide vaatii aistimista ja kokemista. Politiikan kiivas välittömyys tekee joskus molemmista vaikeaa. Kiire tuottaa itsestään selviä, valmiiksi paketoituja kokemuksia.
Läpi 2000-luvun taidetta kohtaan on esitetty vaatimuksia siitä, että taiteilijoiden pitäisi ottaa enemmän kantaa, että esimerkiksi teatterin ja kirjallisuuden tulee politisoitua. Olen itse ollut mukana esittämässä näitä vaatimuksia, mielestäni syystä. Suomenkielinen kirjallisuus oli pitkään sovinnaista ja keskiluokkaista, ja vuosikymmen sitten teatteri tuntui koostuvan pitkälti latteasta ihmissuhdedraamasta.
Ongelmana vaatimuksissa oli kuitenkin yksioikoinen käsitys taiteen poliittisuudesta, ikään kuin taiteilijoiden tehtävä olisi levittää tietoa tai saarnata.
Tiedonlevitystä varten on toimittajat, opettajat ja tietokirjailijat. Saarnaamisen hoitavat papit, taide on siinä huono.
Nyt tuntuu, että tämä on viimein alettu ymmärtää. Siis että taiteentekijöiden pitää saada itse määritellä omista lähtökohdistaan, miten niin ekokriisit kuin äärioikeiston nousu ja talouden repeämät näkyvät taiteessa.
En tarkoita tällä minkäänlaista taidetta taiteen vuoksi -ajattelua vaan yksinkertaisesti sitä, että taiteella on omat tapansa olla poliittinen. Ne tavat eivät välttämättä ole yleisölle luennoiminen tai ilmeisten poliittisten vaatimusten esittäminen.
Yksi esimerkki monisyisestä tavasta käsitellä maailman kroonista kriisiytymistä on Iida Rauman Hävitys. Romaani yhdistää psyykkisen, sosiaalisen ja ekologisen tuhon. Koulussa koettu julma väkivalta, Turun tuhoisa kaupunkipolitiikka ja käynnissä oleva ekokriisi eivät ole teoksessa erillisiä.
Rauman teosta voisi pitää Félix Guattarin Kolme ekologiaa -kirjan sovelluksena. Guattarin mukaan kriisien käsittely edellyttää yhtä aikaa psyykkiseen, yhteiskunnalliseen ja luonnontieteelliseen ekologiaan pureutumista. Hän kirjoitti teoksen filosofis-poliittiseksi tiivistelmäksi 1980-luvulla, jolloin erilaiset monimutkaisia järjestelmiä tutkivat tieteet löysivät toisensa ja ympäri planeettaa havahduttiin ympäristöongelmien vakavuuteen.
Guattari alleviivasi, että sieltä, missä on henkistä alistamista, löytyy yleensä myös poliittista ja ekologista väkivaltaa, ja toisin päin.
Siksi emme voi muuttaa monikriisistä tilannetta pelkästään yhteiskunnan tai luonnontieteiden tasolla. Mukana täytyy pitää psyykkinen ekologia, kuten tunteet, mielenterveys, ajattelu, elämän yleinen mielekkyys.
Tähän tarpeeseen tulevat taiteet.
Taide tavoittaa ensimmäisten joukossa uudet haluamisen ja aistimisen tavat. Sitä kautta taide ennakoi poliittisia mullistuksia. Niinpä estetiikka on jo itsessään poliittista ilman tarvetta julistaa tai saarnata.
Esimerkiksi 1960-luvun radikalismia Suomessa edelsi aistien ja itseilmaisun vapautuminen, länsimaisen pop-kulttuurin leviäminen ja uusien arvojen syntyminen. Monet nuoret politisoituivat nimenomaan kulttuurin kautta. Kaunokirjallisuus, elokuvat, teatteri, musiikki: olisi mahdotonta ajatella 1960-luvun liikkeitä ilman taiteiden luomaa hedelmällistä kasvupohjaa.
Voi ajatella, että meemit ja some ajavat nykyisin osin samaa asiaa kuin taide ja pop-kulttuuri. Mitä nämä sitten kertovat haluista ja aistimuksista juuri nyt?
Tiivistän löytöni kolmeen käsitteeseen.
Ensimmäinen alkaa olla jo monille tuttu: prekarisaatio. Siis kokemus hauraudesta, epämääräisten voimien armoilla olemisesta ja elämän murentumisesta, taloudellisesta, psyykkisestä ja ympäristöllisestä luhistumisesta.
Latinan precarius viittaa muun muassa asiaan, joka on saatu kerjäämällä toisilta. Englannin precarious luonnehtii epävarmaa ja vaarallista tilannetta, joka saattaa muuttua milloin tahansa. Sanakirja sijoittaa esimerkkilauseisiin uhkapelaamista ja vuorikiipeilyä.
Kun uudet työväenliikkeet toivat prekarisaatio-sanastoa suomalaiseen yhteiskuntakeskusteluun 2000-luvun puolivälissä, käsite ymmärrettiin kuvaukseksi työsuhteiden kurjistumisesta kohti tilapäisyyttä ja epävarmuutta. Käsite ei kuitenkaan viittaa siihen, että työntekijät haluaisivat uhriutua sen avulla. Prekaarisuudesta puhuminen auttaa tunnistamaan yhteisen olosuhteen ja ymmärtämään, että kokemus on jaettu.
Prekaarisuudella on lisäksi myönteinen merkitys. Se tarkoittaa, että tilanteet ovat ennalta määräämättömiä. Tapahtumia eivät ohjaa sen paremmin taloustieteen tähänastiset lainalaisuudet kuin 1800-luvun edistysuskoiset ajatusjärjestelmät.
Ylimielisyys ja optimismi ovat katteettomia, kun joudumme elämään liukuvissa sommitelmissa, jotka romahtavat ja rakentuvat koko ajan uusiksi.
Prekaareissa oloissa mielekäs elämä tulee kuitenkin mahdolliseksi, jos myönnämme keskinäisen riippuvuutemme ja alttiutemme, jos viimeinkin pystymme ottamaan vakavasti hoivan ja vastavuoroisuuden, joka on kaiken elävän perusta.
Silloin prekaarisuus tarkoittaa myös kykyä luoda uusia elämänmuotoja.
Toinen käsite on raunio. Anna Tsing kirjoittaa matsutake-sieniä käsittelevässä etnografiassaan Lopun aikojen sieni, kuinka ”tilanteessa, jossa prekaarisuus on maailmanlaajuinen ilmiö, meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin etsiä elämää raunioista”.
Antropologian nykyklassikoksi nousseessa tutkimuksessa Tsing selvittää, kuinka matsutake-sienet nousevat raunioituneiden talousmetsien maaperästä. Maailmanlaajuisen logistiikan yhdistämät prekaarit sienityöläiset saapuvat metsiin matsutakejen perässä. Sekä työntekijät että sienet toimivat esimerkkeinä siitä, miten uusia maailmoja tehdään vanhan raunioissa.
Tsingin analyysin voi yleistää. Nykyinen kapitalismi on eräänlaista käänteistä arkeologiaa, ikään kuin raunioiden valmistamista tulevia arkeologeja varten. Se ei vaikuta enää kykenevältä tuottamaan uutta vaurautta tai hyvinvointia vaan jättää jälkeensä saasteita, raunioituvia kaupunginosia ja ekosysteemien hylkyjä.
Olkiluoto 3 on maailman kalleimpien rakennusten listan kärjessä. Siitä jää varmasti yhtä upea raunio kuin pyramideista. Jätämme jälkeemme niin paljon muovia ja ydinvoimaloita, että tutkijoilla ei tule olemaan tylsää tuhansien vuosien päästä.
Viimeistään nyt voimme lopettaa puheen ”maailman pelastamisesta”. Maailma ei pelastunut. Elämme rauniokapitalismissa.
Kolmas käsite on meta. Kaikki metatasoistuu. Taiteesta tulee taidetta, joka käsittelee taidetta. Somekeskustelu on metakeskustelua keskustelusta. Huumoria on vaikea tehdä ilman metatasojen moninkertaistumista.
Planeetan suurimmat teknologiayritykset yrittävät suppiloida internetin metaversumeiksi kutsuttuihin virtuaalipalveluihin, jotka toistavat kapitalistista käsitystä omaisuudesta digitaalisessa muodossa.
Taiteesta tulee taidetta, joka käsittelee taidetta. Somekeskustelu on metakeskustelua keskustelusta.
Esiintyy taipumus lukea enemmän kirjailijoista kuin kirjailijoiden teoksia, katsoa videoita videopeleistä ennemmin kuin pelata itse pelejä, mieluummin tarkkailla ja väijyä ihmisiä internetissä kuin tavata heitä.
Tuntuu vaikealta käydä kiinni asioihin itseensä. Kaikkeen tarvitaan metataso, joka etäännyttää tekemisestä ja suojaa tunteilta. Kaikesta puhutaan metakielellä.
Kirjallisuus kääntyy suoran kertomuksen sijaan metafiktioon ja autofiktioon, joka käsittelee oman itsensä tuotantoprosessia. Tv-sarjojen hahmot kommentoivat suoraan kameraan ajatuksiaan sarjasta. Teatteriesitys, joka ei kommentoi omia edellytyksiään, vaikuttaa jo epäilyttävältä.
Metataso on niin tavallinen osa arkea, että nuorten joskus suosima ilmaisu ”toi on niin metaa” ehti vanheta muodista 2010-luvulla. Elämme metatasolla.
Raunioiden keskellä taiteilijat jatkavat omien edellytystensä tuhoamista, koska heidän on rakenteellisesti pakko näkyvyyden, rahoituksen ja tunnustuksen vuoksi.
Kun joitakin vuosia sitten siirryin aktivismista ja journalismista taiteen kentälle, taidealojen yksilökeskeisyys ja kilpailullisuus tulivat itselleni järkytyksenä.
Siteeraan Eetu Vireniä Vallankumouksen asennot -kirjasta:
”Ihmiset uhraavat itsensä ja läheisensä, ponnistelevat suunnattomasti tuottaakseen täydelliseltä vaikuttavia profiileja, joiden kautta he kilpailevat toisiaan vastaan näkyvyydestä, tunnustuksesta, ihailusta, kannatuksesta ja viime kädessä myös toimeentulosta.
Nämä ponnistukset ja niihin liittyvä kärsimys eivät profiileissa kuitenkaan näy edes silloin, kun kilpailuvalttina halutaan käyttää ”armollisuutta” ja julkaistaan välillä muutamia tietoisen ”epätäydellisiä” kuvia jotta voidaan antaa omasta profiilista inhimillisempi vaikutelma.
Kenties näissä kuvissa ihmiskunta ihastelee omaa tuhoutumistaan, kun kaiken palautuminen yksilöiden väliseen kilpailuun näkyvyydestä vie elämältä sen, mikä siitä tekee elämisen arvoista.”
Sitaatti käsittelee somen kilpavarustelua, mutta yhtä hyvin se kuvaa taiteilijoiden rakenteellista pakkoa kilpailla rahoituksesta kavereita ja kollegoita vastaan. Rahan saamista edistää näkyvyys, josta myös kilpaillaan ja jonka ”saaminen” ei ratkaise mitään. Pikemminkin näkyvyys lisää paineita, vihaa ja kateutta.
Ratkaisut tilanteeseen ovat tiedossa. Kilpailua ja yksilökeskeisyyttä tulisi vähentää. Pitäisi toimia kollektiivisemmin ja siten jakaa riskejä. Pitäisi taata toimeentulo perustulolla, ei apuraha- ja näkyvyyskilpailulla.
Lisäksi taiteessa ei pitäisi olla kyse vain ”teoksista” vaan myös teosten tekemisen ehdoista, koska teoksia ei tietenkään ole ilman näitä ehtoja ja ehdot määrittävät, millaisia teoksia syntyy.
Oma kysymyksensä on, miksi taiteilijoilta vaaditaan erillisiä mitattavia, laskutettavia ja ansioluetteloon listattavia ”teoksia”. Mikä on teos? Mitä eroa on teoksella ja elämällä?
Pitäisikö taiteen viimeinkin toteuttaa 1900-luvun avantgarde-liikkeiden vaatimukset ja lopettaa itsensä?
Mitä on vielä jäljellä? Mihin taiteilijat pystyvät tällaisessa tilanteessa?
Taiteella on nähdäkseni kolme perustoimintoa.
Ensimmäinen on tuttu Hegeliltä ja 1800-luvun ranskalaisesta sosiologiasta. Niin kuin Emile Durkheimin mukaan uskonnossa yhteisö ilmaisee ja palvoo omaa yhteisöluonnettaan, siten taiteen tehtävä on ilmaista yhteisölle yhteisön oma kokemus.
Suuren osan ajasta toimimme lähes automaattisesti. Teemme ja ajattelemme ja koemme paljon, mutta emme varsinaisesti huomaa, mitä teemme. Taide pystyy pysäyttämään tämän automaation ja osoittamaan, mikä onkaan yhteinen kokemuksemme asioista.
Taiteen aiheuttama katkos voimistaa kykyä tehdä toisin, poiketa tähänastisesta.
Toiseksi taide vastustaa tuhoa ja kuolemaa. Taide pystyy säilyttämään aistimuksia ja ylittämään aikaa. Pääsemme edelleen käsiksi antiikin Kreikan draamaan ja runouteen tuhansia vuosia tekijöiden ja alkuperäisten yleisöjen kuoleman jälkeen, kaksi tuhatta vuotta sen jälkeen kun teatterit ovat romahtaneet.
Juuri nyt tehtävä taide jää varoitukseksi tuleville arkeologeille. Kahden tuhannen vuoden kuluttua voidaan avata 2020-luvun esteettiset kapselit ja katsoa, millaiseen umpikujaan kapitalismi ajoi tämänhetkisen ihmislajin.
Kolmanneksi taide pystyy luomaan pakopaikkoja, jopa pakofantasioita. Pakenemisen poliittisuutta väheksytään turhaan, kun taidetta tai viihdettä arvostellaan eskapismista.
Eräs arvostelija kutsui esseekirjaani Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi pakofantasiaksi: juuri niin. Fantasiat motivoivat meitä, ne kanavoivat haluja ja auttavat meitä sekä kestämään nykyisyyttä että hävittämään sitä paremman elämän tieltä.
Mitä me haluamme ja mistä nautimme?
Fantasiat myös liittyvät tämän hetken tärkeimpään kysymykseen: mitä on hyvä elämä pysyvien ekokriisien aikakaudella?
Tämä on paitsi eettisesti niin käytännöllisesti tärkeä kysymys. Mitä on laadullisesti hyvä elämä? Mitä me haluamme ja mistä nautimme?
Ihmisiä on vaikea motivoida, jos kysymys sivuutetaan. Politiikan tekeminen ei onnistu pelkillä kielloilla ja rajoituksilla tai velvollisuuksilla, koska voimat loppuvat ja halut hiipuvat.
Voimaa ja halua löytyy taiteesta ja kaikesta, mikä on taiteesta peräisin.
En usko, että startupit tai sosiaalinen media selviävät prekaarin rauniokapitalismin metatasojen läpi. Sen sijaan ei tunneta ihmisyhteisöä, jossa ei olisi harrastettu taiteita.
uutiskirje 
