Turvallisuus ja puolustus ovat aikamme iskusanoja, joita viljellään taajaan ja paatoksella. Niistä ollaan huolissaan, ja niihin ollaan valmiita kaatamaan suuria summia rahaa, uhraamaan loppupeleissä jopa oma henki. Mutta mitä turvallisuudella tarkoitetaan ja mitä puolustuksella puolustetaan?
Turvallisuus on vastaansanomaton arvo – kukapa ei toivoisi turvallista elämää, ympäristöä ja yhteiskuntaa. Turvallisuushuolten piiriin tuotu asia turvallistetaan, epäpolitisoidaan ja nostetaan tavanomaisen poliittisen kamppailun ja keskustelun ulottumattomiin. Asiaksi, joka vaatii välitöntä huomiota ja kiireellistä ratkaisua. Asiaksi, josta on vaikeaa olla toista mieltä.
Usein se ymmärretään hyvin kapeasti lähinnä valtiollisena ja sotilaallisena turvallisuutena. Sellaisena, jota voidaan puolustaa väkivallalla, aseilla ja armeijoilla. Turvallisuus ei kuitenkaan ole monoliitti: se, mikä tuo turvallisuutta toiselle, voi tarkoittaa toiselle turvattomuutta. Jos samaan aikaan aseellisen puolustamisen kanssa romutetaan sosiaaliturvaa, leikataan koulutuksesta ja kulttuurista sekä uhrataan luonnon monimuotoisuus lyhyen tähtäimen hyödyn vuoksi, on kysyttävä, kenen turvallisuudesta ollaan huolissaan ja mitä valmiita puolustamaan.
Ne, keillä jo on vähiten, häviävät eniten.
Militaristisessa turvallisuuskäsityksessä valtion turvallisuus on ykkönen. Valtiollinen sotilaallinen koskemattomuus esitetään pohjana, jolle kaikki muu turvallisuus rakentuu. Paradoksaalisesti ajattelun ytimessä on se, että kansalaisten oikeudet, hyvinvointi ja henget voidaan ääritilanteessa uhrata valtion suvereniteetin puolustamiseksi. Ne, keillä jo on vähiten, häviävät eniten.
Turvallisuuteen tulisi sisällyttää myös ihmisen ulkopuolisen luonnon, ekosysteemien ja muiden eläinten puolustaminen. Yhteiskunta – tai maailma – ei voi olla turvallinen, jos puolustus rakentuu tuhoamiselle; kaikkea elämää kannattelevan luonnon monimuotoisuuden ja maapallon elinkelpoisuuden vaarantamiselle.
Sotilaallinen puolustus ei suojaa meitä ekologisilta uhilta, lajikadolta tai ilmaston lämpenemiseltä. Päinvastoin aseteollisuus ja sotilaallinen toiminta kiihdyttävät tuhoa. Sota saastuttaa, myrkyttää ja tuhoaa luonnonympäristöjä sekä aiheuttaa ekologisia katastrofeja. Jälleenrakentaminen vie valtavasti resursseja.
Rauhan aikanakin sotilaallinen toiminta ja aseteollisuus ovat saastuttavia resurssisyöppöjä. Kansallisen turvallisuuden nimissä pimitettyjä päästöjä on vaikeaa arvioida eikä niitä lasketa mukaan valtioiden päästöihin. Rauhantilassakin armeijat tuottavat niin paljon päästöjä, että jos ne olisivat valtio, olisi militaarimaa maailman viiden suurimman päästöjen tuottajan joukossa.
Sotilaallisen toiminnan ympäristö- ja ilmastovaikutusten laaja huomiotta jättäminen tuo kirkkaasti esiin vallitsevan turvallisuuskäsityksen kapeuden. Elämän välttämättömien elinehtojen puolustaminen nähdään toissijaisena ”pehmeän turvallisuuden” kysymyksenä, joka voidaan aina työntää sivuun.
Ekokriisin aikakausi vaatii turvallisuuden ja puolustuksen radikaalia uudelleenajattelua. Kuinka voisimme ulottaa puolustustahdon, soturikunnian ja epäitsekkään uhrautumisen ideaalit ekokriisin torjuntaan? Miten kokonaisturvallisuutta puolustettaisiin tehokkaasti? Millaisia olisivat ekologisen kestävyyden soturin ominaisuudet?
Kirjoittaja on sotaa, militarismia, kriisejä ja kärsimystä työssään käsittelevä valtiotieteilijä ja historian tutkija, joka käsittelee kolumneissaan aikaamme leimaavia synkkiä ja väkivaltaisia ilmiöitä.
lehti 