Vartijaväkivalta ei ole uusi ilmiö. Yhteiskunnassa marginalisoitujen ihmisten lisäksi sen kohteeksi ovat joutuneet muun muassa graffitimaalarit. Vuosituhannen alussa, parikymmentä vuotta sitten, vartijoiden pahoinpitelemäksi tullut maalari ”Mikko” kertoi pyynnöstä Kansan Uutisille kokemuksistaan.
– Mulla on yhä toisessa jalassa metallia kiinniottotilanteen seurauksena. Se tapahtui lähellä Sörnäisten metroasemaa, kun olin maalaamassa. FPS:n siviilivartijat ottivat minut kiinni ja veivät metroasemalle jonnekin koppiin. Laittoivat jalan pöytää vasten ja potkaisivat sen polvesta ympäri. Sen jälkeen mut vain dumpattiin siihen lähistölle. Jalka oli sellainen löysä jatke, jolla ei pystynyt astumaan.
”Laittoivat jalan pöytää vasten ja potkaisivat sen polvesta ympäri.”
Jalka oli murtunut kolmesta kohtaa ja se piti leikata. Välillä sitä särkee yhä.
Mikko korostaa, ettei vartijaväkivalta ollut hänelle mikään yllätys eikä sen kohtaaminen maalareille muutenkaan kovin poikkeuksellista. Se ei ole myöskään mikään suomierityinen ongelma.
– Vähän tämä tuntuu itkemiseltä. Näen sen niin, että olen tavallaan itse ilmoittanut itseni peliin. Maalarit kohtaavat ihan samoja juttuja myös ulkomailla, Ruotsissa, Espanjassa, Saksassa… Minä voin valita ottaa riskin tulla tuomituksi vahingonteosta, mutta se työssä oleva tyyppi syyllistyy helposti isompaan rikkeeseen pahoinpidellessään minut. Sen pitäisi pystyä hoitamaan tilanne muuten, koska se on sen työ.
Vaikka uhri olisikin syyllistynyt johonkin, pitäisi voimankäytön olla silti jossain suhteessa tekoon ja tilanteeseen. Toisaalta kysymys on myös laajemmasta poliittisesta kysymyksestä: kenelle kaupunkitila kuuluu.
– Asia ei ole niin mustavalkoinen, että ne olivat pahoja ja minä kiltti poika. Tietenkään en ollut mikään viaton, mutta olen sinut sen asian kanssa, että mielestäni kaupunkitila kuuluu kaikille. Voin mainostaa siellä siinä missä mäkkärikin. Enkä mä ole koskaan mitään kirkkoja maalannut, että eettisestikin olen sinut tämän asian kanssa.
Mikko on maalannut 1980-luvun lopulta saakka. Yhteiskunnan suhtautuminen graffiteihin muuttui paljon juuri vuosituhannen vaihteessa. Tätä muutosta on kuvattu perinpohjaisesti Mikael Brunilan, Kukka Rannan ja Eetu Virénin kirjassa Muutaman töhryn tähden (Into 2011).
– Nollatoleranssi ajettiin silloin väkisin läpi. FPS omisti myös puhdistusfirmoja ja sotki jämäkannuilla itse mestoja. Palkkasi porukkaa, joka oli menettänyt lupansa ja jotka tykkäsivät muiluttaa ihmisiä, Mikko kuvailee ajanjaksoa.
Hänenkin mainitsemansa FPS Security toimi alihankkijana ”Stop töhryille” -projektissa, Helsingin kaupungin rakennusviraston surullisenkuuluisassa taistelussa graffiteja vastaan 1998–2008. Vuonna 2010 se sulautui Turvatiimiin, joka puolestaan yhdistyi vuonna 2016 G4S Suomen kanssa Avarn Securityksi. FPS:n roolista projektissa ovat kirjoittaneet muun muassa Voima ja Kansan Uutiset.
Loppuvuodesta poliisi tiedotti epäilevänsä kuutta Avarnin vartijaa pahoinpitelyistä ja törkeistä pahoinpitelyistä. Viime aikoina useat graffitimaalarit ovat epäilleetmyös laittoman henkilörekisterin ylläpidosta.
Paluu vuosituhannen vaihteeseen
Muutaman töhryn tähden -tietokirjassa kerrotaan seikkaperäisesti useista eri tapauksista, jotka muistuttavat toisiaan. Eräässä FPS:n vartija potkaisi alaikäisen pojan reisiluun poikki Tikkurilan juna-asemalla vuonna 2008. Syyte saatiin nostettua vasta valtakunnansyyttäjän kautta, koska turvakameroiden videomateriaali oli hävinnyt. Nauhoista vastasi VR:lle työskennellyt FPS. Todisteiden puutteissa pahoinpitelysyytteet hylättiin ja uhri joutui itse maksamaan oikeudenkäyntikulunsa.
Teoksen mukaan tapauksille on tyypillistä, että syyttäjät ja poliisit suojelevat vartijoita, jolloin uhrien on vaikea saada oikeutta. Toisaalta harva myöskään haluaa tehdä itseään tunnetuksi väkivallan uhrina. Usein myös uhrien taloudellinen tilanne on sellainen, ettei oikeuteen tee mieli lähteä koettamaan onneaan.
Nollatoleranssin vaikutus ei kuitenkaan ollut aivan toivotunlainen, sillä se lietsoi maalareita entisestään. Näin kävi myös Mikolle.
– Olin jo vähän kyllästynyt maalaamiseen, ilman provosointia se olisi saattanut jäädäkin. Mutta koska luovuttaminen ei käy päinsä, niin piti vain jatkaa. Tämä on se tietyllä tapaa huvittava kääntöpuoli. Ja jos tussilla Alepan ikkunaan piirtäminen maksaa miljoona euroa, niin kuinka yhteiskuntakelpoisia niistä tyypeistä tulee? Edelleen on tyyppejä, jotka eivät tee mitään johtuen tästä 1997 alkaneesta show’sta. Luulisi sen tulevan yhteiskunnalle kalliimmaksi.
Nykyinen kaupunkiaktivisti ja perheenisä näkee nykyisessä vartiointifirmojen toiminnassa merkkejä paluusta vuosituhannen vaihteeseen.
– Se ei sinänsä yllätä, miten vartijat toisen luokan kansalaisina pitämiään ihmisiä kohtelevat. Boheemin näköistä, päihteetöntä ystävääni on otettu kiinni matkalla töihin. Ison Omenan tapaus on hyvä esimerkki siitä, miten yhteiskunnassa kohdellaan vähänkin poikkeavaa ihmistä.
Mikko sanoo, että olisi korkea aika tarkistaa vartiointialan toimintatapoja.
– Sehän riittäisi, että tuota työtä tekevät tyypit olisivat selväpäisiä eivätkä sellaisia, että vievät asiakkaidensa tavaroita, pahoinpitelevät ja tekevät muutenkin mitä haluavat. Eivät kaikki vartijat varmastikaan duunaile mitään väkivaltavideoita, mutta tietynlaiset tyypit hakeutuvat alalle helpommin. Ja onhan siitä tutkimustakin, että ihminen helposti myös muuttuu tietynlaisessa roolissa.
Helsingin kaupungin töhryprojekti loppui virallisesti 2008 Paavo Arhinmäen ja 12 muun kansanedustajan aloitteesta. Se ei ollut globaalisti ainutlaatuinen. Ensimmäinen vastaava projekti syntyi 1990-luvulla graffitin kotikaupungissa New Yorkissa, kun konservatiiviset voimat kohtasivat kiinteistösijoittajien intressit. Projektin varjolla poliisi alkoi ahdistella erityisesti köyhiä ja mustia ihmisiä sekä nuoria, harvemmin vakaviiin rikoksiin syyllistyneitä.
Vartija pahoinpiteli toimittajanaisen
Vartijaväkivaltaa ovat kohdanneet toisinaan myös toimittajat työssään. Kesällä 2015 nuori toimittajanainen ”Laura” oli Pyhäjoella tekemässä Hanhikiven ydinvoimalahankkeesta ja sitä vastustaneesta protestileiristä juttua paikallismediaan. Tällä juttumatkallaan hän tuli vartijoiden pahoinpitelemäksi.
Kataisen hallitukselta luvat vuonna 2014, juuri Krimin valtauksen jälkeen, saanut hanke herätti jo alkumetreillään paljon vastustusta. Hanhikiven ainutlaatuisen luonnon tuhoamisen lisäksi arvosteltiin sitä, että Rosatomin kautta hanke oli käytännössä Venäjän hallituksen käsissä. Keväällä 2022 Fennovoima irtisanoutui yhteistyöstä Rosatomin kanssa Venäjän hyökkäyssodan vuoksi, mutta kesällä 2015 Pyhäjoki esiintyi valtaosan poliitikkoja puheissa lupaavana energiayhteistyönä itänaapurin kanssa. Kriitikkoja moitittiin russofobeiksi.
Laura sattui todistamaan protestileirin läheisyydessä tilannetta, jossa vartijat raahasivat toista nuorta naista pitkin soratietä. Naiselta oli riisuttu takki ja hänellä oli täten paljon ihoa paljaana.
– Menin kuvaamaan tätä tilannetta, jolloin yksi vartijoista suuttui minulle. Yhtäkkiä parimetrinen vartija oli rinnuksissani kiinni ja heitti minutkin soratielle. Minulla ei ole aiempia kokemuksia fyysisestä väkivallasta, niin en heti edes tajunnut, mitä tapahtuu, Laura kertoo.
Hän kertoo myös tehneensä tilanteessa selväksi olevansa paikalla toimittajana.
– Sitä en enää muista, oliko minulla pressikortti mukana, mutta tiedän, ettei pressikorttikaan ole suojellut toimittajia Pyhäjoella.
”Kun makasin mahallani maassa, hän veti minua pitkistä hiuksistani.”
Vartija heitteli Lauraa soratiellä edestakaisin useita kertoja.
– Se tuntui tarpeettomalta. Otteista jäi mieleen, että hän vaikutti selvästi harrastaneen jotain itsepuolustuslajia. Kun makasin mahallani maassa käsilukossa, hän veti minua pitkistä hiuksistani. Se tuntui täysin näytöksenomaiselta. Tuntui, ettei hän täysin tiennyt, mitä tekee, mutta todellakin nautti siitä.
Poliisia eivät ruhjeet kiinnostaneet
Laura sanoo helpottuneensa, kun poliisit tulivat lopulta paikalle. Helpotus jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä poliisit veivät Lauran putkaan toisen tiellä retuutetun tytön kanssa. Vartijoiden versio tapahtuneesta painoi enemmän vaakakupissa.
– Näytin heille pahoinpitelystä saamiani ruhjeita ja rikkoontunutta järjestelmäkameraani, mutta ei heitä tuntunut kiinnostavan. Päästyäni asemalta kävin lääkärissä ja ruhjeet dokumentointiin. Tein myös rikosilmoituksen.
Parin viikon päästä tutkinnanjohtaja soitti, ettei tutkintaa jatketa, koska silminnäkijöitä ei ole.
– Silminnäkijöitä pahoinpitelylläni oli runsaasti. Lisäksi vartijat olivat väittäneet minun olleen luvattomasti alueella, mikä ei pitänyt paikkaansa. Poliisilta ei löytynyt mitään merkintöjä pahoinpitelystäni.
Laura kertoo olleensa tyrmistynyt.
– Kysyin, että noinko yksinkertaista tämä sinulle on? Että uskot vain vartijaa ja siinä kaikki.
Lauran pahoinpidellyt vartija oli naapurikunnasta pitkän linjan turvallisuusalan yrityksestä. Sittemmin alueen vartiointi on siirretty suurelle valtakunnalliselle yritykselle.
– Alueella vartijat puhuivat myös muun muassa taserin käytöstä metalliseen työkoneeseen itsensä kahlinneisiin aktivisteihin.
Lauran mielestä isoin ongelma on, että ihminen saa luvan voimankäyttöön toisia kohtaan parin viikon kurssituksella. Väliaikaisen vartijan koulutukseen sisältyy voimankäyttöopetusta puolitoista tuntia, vartijakortin saa vähimmillään 4,5 tunnin opetuksella.
– Sinä aikana ehtii tuskin saada kovinkaan kattavaa käsitystä turvallisesta voimankäytöstä, sen oikeanlaisesta kohdistamisesta ja mahdollisista seurauksista. Alalle tuntuu myös hakeutuvan paljon ihmisiä, jotka jollain tavalla nauttivat voimankäytöstä.
Laura kertoo Ison Omenan tapauksen järkyttäneen, vaikka täysin yllättävä se ei omien kokemusten valossa ollutkaan.
– Loppuvuodesta sisäministeriö linjasi, että poliisi tarvitsee vapaaehtoisjoukkoja reserviinsä, ja nämä voisivat löytyä yksityisistä turvallisuusfirmoista. Tämä on mielestäni erittäin ahdistava kehitys.
uutiskirje 