Kazuhiko Futagawa seisoo Hiroshiman rauhanpuistossa ja kertoo rukoilevansa täällä aina. Futagawa oli äitinsä kohdussa 6. elokuuta 1945 kello 8.15, kun Yhdysvallat pudotti atomipommin heidän kotikaupunkiinsa. Äiti ei koskaan suostunut puhumaan tuosta päivästä eikä silloin menettämistään miehestään Kazuesta tai esikoisestaan Sachikosta.
Äidin kuoleman jälkeen vuonna 2000 Futagawan sisarukset kävivät läpi hänen tavaroitaan.
Vanhan komeron pohjalta löytyi paperiin siististi kääritty pieni takki. Takki oli Kazuhiko Futugawan isosisko Sachikon. Äiti oli salaa säilyttänyt takin ja pitänyt siitä hyvää huolta.
Kazuhiko Futagawa murtuu kyyneliin. Hän miettii, miksei äiti koskaan puhunut kokemuksistaan tai menetyksistään. Kazuhiko Futagawa oli itsekin kieltäytynyt pitkään puhumasta kokemuksistaan kohtuselviytyjänä julkisesti. Takin löytymisen myötä hänestä tuntui kuin hänen isosiskonsa olisi sen kautta pyytänyt puhumaan tapahtuneesta.
Selviytyjät muistavat
93-vuotias Chieko Kiriake istuu kodissaan Hiroshiman esikaupunkialueella ja muistelee sitä, miten hänen lapsuudessaan Hiroshiman rannat olivat täynnä lootuskasveja. Muut kasvit eivät selvinneet suolaisessa vedessä, ja kaupunkilaiset herkuttelivat makeilla lootusjuurilla. Lootukset alkoivat kadota rannoilta, kun prefektuurin hallinto ryhtyi täyttämään maata sotilaallista toimintaa varten. Hiroshima oli tärkeä satamakaupunki, josta Japanin armeija lähetti joukkoja sotimaan Kiinaan.
– Muistan, kuinka meidät koululaiset vietiin satamaan kannustamaan lähteviä joukkoja banzai-huudoin. Hiroshiman sotajoukot olivat merkittävät ja meille paikallisille ylpeyden aihe, Chieko Kiriake kertoo.
Hänen mukaansa huhuttiin, että Hiroshiman joukot olivat keskeisessä asemassa Nanjingin verilöylyssä vuonna 1937.
Hiroshima oli sotilaskaupunki, jossa oli satamia sekä tehtaita japanilaisen militarismin tukemiseksi jo 1800-luvun lopulta alkaen. Yhdysvallat valitsi Hiroshiman atomipommin kohteeksi juuri kaupungin merkittävän sotilaallisen toiminnan vuoksi.
Sotien laajetessa ja kestäessä alkoi Hiroshima kärsiä työvoimapulasta. Ennen kaikkea miehet olivat rintamalla. Tämän seurauksena koululaisia alettiin mobilisoida töihin Japanin sotatoimien tukemiseksi. Niin kävi myös silloin 15-vuotiaalle Chieko Kiriakelle ja 13-vuotiaalle Sachiko Futagawalle. Vanhemmat lapset sijoitettiin kaupungin laitamille töihin, sillä he pystyivät matkaamaan paremmin pidemmän matkan töihin. Nuoremmat koululaiset kuten Sachiko saivat työskennellä kaupungin keskustassa ja olla näin lähempänä koulua sekä perhettään.
Kazuhiko Futagawa kertoo isosiskonsa Sachikon olleen hyvin älykäs, minkä vuoksi tämä oli päässyt hyvämaineeseen kouluun. Sachiko oli kuitenkin pienikokoinen sekä heikko. Hän oli fyysisen heikkouden vuoksi saanut erityisen luvan kulkea julkisilla kun muut lapset joutuivat kävelemään. Heikkoudesta huolimatta hän joutui osallistumaan kolmena päivänä viikossa purkutöihin ja lajittelemaan materiaalit käyttökelpoisiin ja poltettaviin.
Chieko Kiriakea harmitti, miten työ vei aikaa koulukäynniltä, josta hän nautti. Kiriake ompeli nappeja armeijapukuihin ja teki muuta pukujen huoltamista eräällä tehtaalla. Aluksi tehtaalla tehtiin uusia vaatteita uusille sotilaille. Eräänä päivänä Chieko huomasi armeijan takissa reiän. Hän ajatteli sen ensin olevan tupakan polttama. Chieko Kiriake kertoo, kuinka hän käänsi takin ja näki toisella puolella valtavan veritahran.
– Minut alkoi täyttää huoli siitä, että Japani voisi hävitä sodan.
Hän tajusi, että takki oli riisuttu kuolleelta tai loukkaantuneelta sotilaalta. Chieko Kiriake yritti koulussa kysyä opettajaltaan takista ja siitä, onko mahdollista, että Japani häviää sodan.
Opettaja raivostui kysymyksestä.
Atomipommin pudotuspäivä
Chieko oli määrätty 6.8.1945 töihin tehtaalle, jossa valmistettiin tupakkaa armeijalle. Kello 8.15 aurinkoisena kesäaamuna atomipommi räjähti noin 600 metrin korkeudessa kaupungin keskustan yllä. Se synnytti šokkiaallon, nopeasti liikkuvan korkeapaineilmaseinän. Räjähdyspaine oli valtava. Jopa 500 metrin päässä hypokeskuksesta se oli noin 11 tonnia neliömetriltä. Atomipommin räjähdys vaurioitti puutaloja ja muita rakenteita jopa täysin palaneen kahden kilometrin säteen ulkopuolella. Lasi-ikkunat rikkoutuivat tai halkeilivat niinkin kaukana kuin 27 kilometriä räjähdyksestä.
Nuoremmat keskustassa töissä olleet oppilaat kuten Sachiko kärsivät räjähdyksestä välittömästi.
Kiriake ja hänen luokkatoverinsa olivat tupakkatehtaan sisällä kauempana keskustasta. Šokkiaallon seurauksena yksi luokkatoveri jäi tupakkaa valmistaneen koneen alle ja kuoli. Muut saivat lieviä vaurioita lasinsirpaleista, jotka lentelivät ympäriinsä räjähdyksen seurauksena.
Chieko Kiriake pakeni muiden oppilaiden kanssa Ujinan sataman lähellä sijainneeseen kouluunsa. Jonkin ajan päästä keskustassa purkutöissä työskennelleitä nuorempia oppilaita alkoi ilmestyä koululle.
– Heidän kasvonsa olivat turvonneet tunnistamattomiksi. Lapsilla oli housut, joita piti pystyssä vyötärön kohdalla ollut kuminauha. Iho oli riekaleina sen ympärillä, Kiriake kertoo ääni väristen ja jatkaa.
– Paikalla ollut opettaja näki, etteivät oppilaat pystyneet liikkumaan heistä roikkuvien palaneiden ihonpalasten vuoksi. Hän repi pois palanutta ihoa ja heitti sen pois.
Chieko muistaa erityisesti erään pienen tytön, jonka kasvot olivat pahasti turvonneet. Opettajan irrotettua ihonpalat Chieko kuuli tytön kuiskaavan ”kiitos”, sillä tyttö ei ollut palaneiden ihonriekaleiden vuoksi kyennyt kävelemään. Tyttö oli joutunut ryömimään kaupungin keskustasta koululle.
Heillä ei ollut koululla lääkäreitä eikä lääkintätarpeita. Tulevina päivinäkään Hiroshimassa ei ollut riittävästi henkilökuntaa tai välineitä kaikkien atomipommin seurauksena loukkaantuneiden hoitamiseen. Opettaja pyysi Chiekoa etsimään kotitalousluokasta ruokaöljyn. Öljy oli vanhentunutta, sillä kotitalouden tunteja ei ollut pidetty pitkään aikaan. Öljy oli mustaa ja likaista. Se oli ainoa asia, millä saatettiin vähentää koululaisten, joiden iho oli irronnut, kipuja. Muita hoitokeinoja ei ollut.
Loukkaantuneet oppilaat huusivat, miten heihin sattuu ja polttaa. He anelivat vettä. Kun Chieko sai vesihanan vihdoin toimimaan, tuli vettä vain tipoittain.
– Opettaja sanoi, ettei kylmää vettä saa antaa, sillä kylmä vesi voi pysäyttää pahasti palaneen sydämen, kertoo Chieko Kiriake.
Eräs pieni tyttö rukoili Chiekoa antamaan hänelle vettä, vaikka hän kuolisi. Chieko ei pystynyt antamaan vettä sillä ei halunnut tytön kuolevan. Nyt hän tietää, että pieni tyttö olisi kuollut joka tapauksessa ja katuu sitä, ettei antanut vettä.
Oli kuuma elokuun päivä, ja siksi kaikkialla lenteli kärpäsiä. Ne munivat haavoittuneiden haavoihin, ja munista kuoriutui nopeasti matoja. Eräs haavoittunut sanoi, että hänen selkäänsä kutittaa. Chieko käänsi pojan ja näki tämän selän olevan täynnä matoja.
Madot kasvoivat nopeasti ja ryömivät lihassa, mikä oli kivuliasta. Uhrit pyysivät poistamaan matoja. Niitä ei voinut ottaa paljain käsin palaneesta lihasta, vaan piti käyttää syömäpuikkoja. Chieko ja hänen luokkatoverinsa keräsivät madot purkkeihin, ja sitten he hautasivat ne maahan.
Yksi kerrallaan haavoittuneet oppilaat hiljenivät. Chieko ja hänen luokkatoverinsa polttivat lasten ruumiit buddhalaisen tradition mukaisesti.
– Keräsimme luut rehtorin huoneeseen ja kirjoitimme kuolleen nimen sekä kuolinajan.
Jos vanhemmat olivat selvinneet, he tulivat etsimään lapsiaan. Kun he löysivät lapsensa pieninä luina, alkoivat he itkeä hysteerisesti, kuvailee Chieko Kiriake.
Atomipommin jälkeen
Kazuhiko Futagawan äiti Hiroko ja sisarukset olivat käymässä naapurilla, kun atomipommi pudotettiin. Heidän oma kotinsa tuhoutui. Seuraavat päivät äiti etsi tytärtään ja miestään, jotka olivat työskennelleet keskustassa. Hiroko Futagawa etsi heitä kaupungin keskustasta ja siellä virtaavasta Motoyasu-joesta. Lukemattomat palovammoista ja kuumuudesta kärsineet olivat paenneet jokeen kohtalokkain seurauksin.
Hiroko meni tämän jälkeen vielä Ninoshiman saarelle, jonne lukuisia loukkaantuneita vietiin hoidettavaksi. Hän ei koskaan löytänyt Sachikoa tai miestään. Hiroshiman rauhanpuistossa Kazuhiko Futagawa pohtii, ovatko hänen isosiskonsa ja isänsä tuhkat täällä tai puistossa sijaitsevassa kummussa, jossa on noin 70 000:n atomipommissa kuolleen tuhkat.
Hiroshima oli ensimmäinen kerta, kun atomipommia käytettiin ihmisiin, ja kaupungissa olleet eivät voineet tietää, millaisesta aseesta oli kyse.
– Outojen kuolemien takia monet luulivat, että Yhdysvallat käytti myrkkykaasuja täällä, sanoo Kiriake.
Suuret määrät säteilyä tunkeutui syvälle ihmiskehoon vahingoittaen soluja ja aiheuttaen sairauksia. Ydinketjureaktio, joka sai pommin räjähtämään, kesti vain sekunnin miljoonasosan. Säteilyä, joka vapautui ketjureaktion alusta minuuttiin räjähdyksen jälkeen, kutsutaan alkusäteilyksi. Jopa yhden kilometrin etäisyydellä räjähdyksen keskusalueesta alkusäteily riitti tappamaan akuutilla säteilymyrkytyksellä.
Pommituksen jälkeen jäännössäteilyä jäi vielä maahan. Sen kautta säteily vahingoitti jopa ihmisiä, jotka eivät olleet suoraan altistuneet säteilylle vaan tulivat Hiroshimaan myöhemmin. Säteilyn vaikutukset eivät välttämättä ilmenneet välittömästi altistumisessa. Ne saattoivat aiheuttaa leukemiaa, muita syöpiä ja sairauksia, jotka ilmaantuvat vuosia tai jopa vuosikymmeniä myöhemmin.
Chieko Kiriake kertoo miettivänsä kävellessään kaupungin keskustassa siellä kuolleita ja niitä, joiden tuhkia ei koskaan saatu heidän läheisilleen. Tarkkaa lukua kuolleista on mahdotonta tietää. Ruumiit siivottiin pois, mutta kaupunki oli raunioina sodan jälkeen. Myöhemmin Chieko Kiriake käveli Hiroshiman keskustassa ja törmäsi kiveen. Kivi liikahti oudosti, kun Chieko astui siihen.
– Katsoin tarkemmin kiveä, ja tajusin sen olevan noin kolmivuotiaan hiiltynyt ruumis. Ihmiset olivat vain luulleet sitä kiveksi, kuvailee Kiriake.
Hän tajusi, että ruumiita saatettiin siivota pois raunioiden mukana tajuamatta, mitä ne ovat.
Kazuhiko Futagawa ja Chieko Kiriake eivät pitkään aikaan halunneet puhua tapahtuneesta. Ensin kokemuksista ei edes saanut puhua Yhdysvaltojen miehittämässä Japanissa.
– Hiroshimassa monella on ollut yhteys atomipommista selviytymiseen, mutta Hiroshiman ulkopuolella selviytyjiin on kohdistettu ennakkoluuloja ja syrjintää, kertoo Futagawa.
Eräs Kazuhiko Futagawan opiskelutoveri Tokiosta tapaili miestä Hiroshimasta ja kysyi häneltä, voiko Hiroshimasta kotoisin olevan kanssa mennä naimisiin. Vuosia myöhemmin ystävätär pahoitteli kysymystään. Kazuhiko Futagawan ollessa 34-vuotias eräs toimittaja kysyi häneltä, johtuuko se, ettei hän ole naimisissa, vielä siitä, että hän on atomipommiselviytyjä.
Hiroshimaa on tärkeä muistaa
Chieko Kiriake kieltäytyi pitkään puhumasta tapahtuneesta, vaikka häneltä pyydettiin sitä useasti. Nagasakin atomipommista selvinnyt opettaja Tamotsu Eguchi vetosi Chiekoon yhä uudelleen, jotta hän puhuisi oppilailleen. Eguchi oli intohimoinen rauhanaktivisti ja halusi nuorten sukupolvien tietävän tapahtuneesta.
Chieko Kiriaken opettaja suostui puhumaan tapahtuneesta Tamotsu Eguchin oppilaille. Chiekon opettaja alkoi kuitenkin pikku hiljaa olla liian vanha puhumaan ja sairastui. Hän pyysi Chieko Kiriakea soittamaan kasetilta nauhoitusta, jossa hän kertoi kokemuksistaan oppilaille. Kasetin laatu huono ja kuuluvuus olivat käyneet niin heikoiksi, etteivät oppilaat saaneet siitä selvää. Tamotsu Eguchi pyysi vielä kerran, voisiko Chieko kertoa kokemuksistaan.
– Siitä lähtien aloin puhua tapahtumista, kertoo Kiriake.
Hän puhuu kipeistä muistoistaan, jotta maailma ei unohtaisi, mitä Hiroshimassa tapahtui, eikä se enää toistuisi.
Kazuhiko Futagawa ei pitkään voinut käsittää, miksi äiti ei puhunut kokemuksistaan tai menetetyistä läheisistä.
– Myöhemmin käsitin, että äidin suru oli aivan liian suurta siitä puhumiseen, Futagawa toteaa.
Molemmat selviytyjät haluavat edistää ydinaseriisuntaa. Kazuhiko Futagawa toivoo toukokuussa Hiroshimassa pidettävän G7-kokouksen yhteydessä sekä muutenkin politiikkojen käyvän Hiroshiman rauhanmuseossa. Hän toivoo heidän tutustuvan kunnolla siihen, mitä Hiroshimassa tapahtui ja ymmärtävän ydinaseiden käytön merkityksen koko ihmiskunnalle.
uutiskirje 
