Tilanne Suomen itärajalla on herättänyt keskustelua Suomessa siitä, miten Venäjän toimiin tulee vastata. Venäjä on ohjannut kymmeniä turvapaikanhakijoita rajavyöhykkeelle, minkä vuoksi hallitus päätti sulkea useamman rajanylityspaikan.
Turvapaikan hakeminen on kaikille kuuluva oikeus, joka on turvattu kansainvälisellä oikeudella. Joku voi nähdä Suomen ongelmana sen, että vastapuolena on valtio, joka ei kansainvälistä oikeutta kunnioita.
– Helsingin Sanomat kirjoitti pääkirjoituksessaan, että Suomen ja Venäjän raja on myös oikeusvaltion raja. Siihen tiivistyy ajatus, että yhtäältä Ahvenanmaan konsulaatti ja demilitarisaatio ja turvapaikanhakijat rajalla ovat asioita, joissa pelisääntöjen noudattaminen on mikä on, versus sitten se, että kyllä niistä pelisäännöistä kannattaa pitää kiinni, sanoo maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen Helsingin yliopistolta.
Siinä missä tasavallan presidentti Sauli Niinistö on itärajan kohdalla puhunut tiukoista toimista, on hän samaan aikaan korostanut Ahvenanmaan kohdalla sopimusten merkitystä. Kyse onkin isosta dilemmasta, Teivainen sanoo.
– Helpostihan hetken kiukustuksissa ja russofobiassa tulee ajatelleeksi, että emme ala täällä sievistellä ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatteita, Teivainen sanoo värikkääseen tyyliinsä.
”Mikä erottaa tai tekee suomalaisen järjestelmän paremmaksi kuin venäläisen ajattelun?”
Ongelmaksi tulee sitten vastata kysymykseen, mikä erottaa tai tekee suomalaisen järjestelmän paremmaksi kuin venäläisen ajattelun.
– Ellei se sitten ole tuollaisten asioiden noudattaminen.
Vanha tarina
Antiikista löytyy tarina, johon Suomessakin on usein viitattu. Melos-saarten asukkaat kohtasivat noin 2500 vuotta sitten ateenalaisten sotajoukon. Meloslaisten näkemys oli, että valloitushaluisten ateenalaisten ei kannata kohdella melolaisia liian huonosti. Meloslaiset korostivat oikeudenmukaisuutta, järkevyyttä ja hyviä tapoja.
– Ateenalaiset sanoivat, että homma menee niin, ettei meitä oikeastaan yhtään kiinnosta tuollaiset periaatteet, Teivainen kertoo.
Hän lainaa vapaasti Melos-dialogin suomennosta, jossa meloslaisten ongelma on tiivistetty.
– Politiikassa asiat menevät niin, että oikeudenmukaisuus pätee silloin kun tahot ovat tasa-arvoisia keskenään, mutta muissa tilanteissa väkevämpi vie ja toinen vikisee.
– Melos-dialogista ovat esimerkiksi J.K. Paasikivi ja Ilkka Kanerva sanoneet, että siitä löytyy aineksia pohtimaan Suomen ja Venäjän suhteita.
Tarina päättyi lopulta meloslaisten kannalta hyvin ikävästi. He eivät taipuneet, mikä johti ateenalaisten hyökkäykseen ja verilöylyyn.
– Huonosti siinä kävi. Dilemma oli, että olisiko pitänyt alistua ateenalaisten toiveisiin – olisi ryhdytty ateenalaisten liittolaiseksi. Kun itse ollaan heikompia kuin muut.
Mikä sitten ratkaisuksi heikomman osapuolen tilanteeseen? Se joutuu pohtimaan, tuleeko vahvempi väkivalloin, vai miettiikö se esimerkiksi myös omaa mainettaan.
– Useinhan vaikuttaa siltä, että eihän Venäjälle tai Israelille tai jollekin muulle ole väliä maineestaan, mutta ajatus siitä, että toinen ei pelaa lainkaan näillä pelisäännöillä, voi olla aika harhaanjohtava.
– Ajatellaan, ettei Venäjä välitä lainkaan, mitä YK:ssa päätetään. Ihmeen paljon resursseja he sitten laittavat YK-äänestyksiin, Teivainen sanoo.
Popperin paradoksit
Filosofi Karl Popperin esittämä suvaitsevaisuuden paradoksi nousee myös usein esiin esitetyn ongelman äärellä. Sen ytimessä on pohdinta, pitääkö suvaitsemattomia suvaita.
– Kansainvälisessä politiikassa on vähän samantyyppisen dilemman pohtimista, missä määrin Venäjää tulee kohdella sivistyneiden pelisääntöjen mukaisesti. Jos oletuksena on, että he itse eivät näin toimi.
– Se on hiukan sama kysymys, missä määrin totalitaarisia toimijoita pitää suvaita esimerkiksi sananvapauden suojan kohdalla. Jos he kuitenkin pyrkivät kumoamaan koko sananvapausperiaatteen perusteet.
Kansainvälisessä politiikassa länsimaat sanovat usein puolustavansa sääntöpohjaista järjestystä. Teivainen huomauttaa, että tällä hetkellä Kiina korostaa pyrkivänsä uudistamaan maailmanjärjestystä. Tätä pyrkimystä kutsutaan nykyisin joskus revisionistiseksi, mikä voi kuulostaa hiukan hassulta niiden korvissa, jotka muistavat sen ajan, kun jyrkän linjan marxilais-leniniläiset änkyrät kutsuivat Kansan Uutisia revisionistiseksi lehdeksi. Maailmanpoliittisessa uusiokäytössään termi ”revisionismi” tarkoittaa joskus lähinnä maailmanjärjestyksen radikaalia uudistamista.
– Se nähdään lähtökohtaisesti pahana asiana, koska olemme sääntöpohjaisen järjestyksen kannalla. Tästä sitten kai pitäisi huomata, että revisioiminen on uhka.
Teivainen tiivistää, että nykyisen maailmanjärjestyksen kyseenalaistaminen nähdään usein sääntöperustaisuuden kanssa ristiriidassa. Samaan aikaan kansainvälisen järjestelmän säännöt ovat oletettavasti vähän kallellaan muualle kuin globaalin etelän suuntaan.
– Mitä ylipäänsä olisi sääntöpohjaisuus tilanteessa, jossa niitä muutetaan? Sääntöperustaisuuden olennainen osa on kai se, että sääntöjen muuttamiseen on sääntöjä, Teivainen pohtii.
”Hyviin sääntöihin on rakennettu sisään jonkinlainen mekanismi, joilla sääntöjä voi muuttaa.”
– Hyviin sääntöihin on rakennettu sisään jonkinlainen mekanismi, joilla sääntöjä voi muuttaa.
Näitä mekanismeja ei kansainvälisessä politiikassa niin paljon ole. Siksi ulkopolitiikassa nykyisten sääntöjen kyseenalaistaminen voi näyttää uhkaavammalta kuin sisäpolitiikassa.
– Voi olla, ettei muutokselle ole selkeää sääntöperustaista prosessia osoitettavissa mistään sääntökirjasta.
Ja joskus voidaan huomata, että säännöistä huolimatta muutos ei vain käy. Näin kävi YK:ssa vappupäivänä 1974, jolloin järjestössä tehtiin enemmistöpäätös siirtymisestä uuteen kansainväliseen talousjärjestykseen. Siirtymistä ajoivat globaalin etelän maat.
– Silloin oli oletuksena, että niin kauan kuin äänestämässä ei ole liikaa köyhiä, on helppo ajatella, että maa ja ääni -menettelyn puitteissa voi tehdä kaikkia päätöksiä.
– Mutta sitten kun köyhät saivatkin äänioikeutta lisää, se muuttuukin vähän hankalammaksi, Teivainen hymähtää.
uutiskirje 