Kommunismi poliittisena voimana on Suomessa kuollut, mutta kommunismi-kirjallisuus elää voimallisesti. Tutkimuksellisesti sitä on pitänyt yllä entinen taistolaisvaikuttaja Lauri Hokkanen, jonka kirjoittama Seppo Toiviaisen elämäkerta ilmestyi Vapun alla. Teatterimies Jotaarkka Pennanen taas lähestyy aihetta omaelämäkerrallisen romaanin kautta. Teos Pojan ja isän Moskova alkaa vuodesta 1957 ja päättyy Neuvostoliiton lakkauttamiseen.
Kyse on nimenomaan romaanista, mutta Pennanen antaa jo alussa lukuohjeen siitä, ketkä todelliset henkilöt ovat keksittyjen nimien taustalla.
Pennanen eli varhaiset teinivuotensa Moskovassa vuosina 1957–1960. Neuvostoliittoon perhe muutti, koska hänen isänsä Jarno Pennanen siirtyi Kansan Uutisten päätoimittajan paikalta lehden kirjeenvaihtajaksi Moskovaan. Pennanen oli erotettu SKP:stä, mutta piti itseään kriittisenä kommunistina.
Vähän yli kymmenvuotias poika on romaanissa Ale Perttula, isä Atos Perttula ja tämän vaimo Anna Perttula. Jarno Pennasen vaimo oli kirjailija Anja Vammelvuo.
Romaanin Neuvostoliittoon sijoittuvan alkuosan tärkeimmät suomalaiset sivuhenkilöt ovat Alma ja Lauri Äimä, joiden Pennanen kirjoittaa muistuttavan runoilija Elvi Sinervoa ja keskeistä sodan jälkeistä SKP-vaikuttajaa Mauri Ryömää.
Olisi näistä aineksista tietokirjankin saanut, mutta Pennasen valinta romaanista tuntuu oikealta. Se mahdollistaa paljon puhuvat keskustelut teoksen aikuisten välillä. Ne ovat vähän kirjallisen makuisia, mutta tuovat hyvin esiin sen, miten eräät johtavat suomalaiset kommunistit suhtautuivat Neuvostoliittoon 1950-luvun lopulla Stalinin kuoleman jälkeen.
Itsesensuurin kourissa
Perttulat matkailevat laajasti suuressa neuvostomaassa ja kuulevat kansojen karkotuksista asuinsijoiltaan, vankileireistä sekä Ukrainan nälänhädästä holodomorista. Neuvostoliittoon lujasti uskovalla Anna Perttulalla on aina selitys valmiina: kaikki johtui Stalinista. Nyt virheet korjataan, hän vakuuttaa – eniten ehkä itselleen.
Puolueesta erotettu kriittinen kommunisti Atos ei puolestaan voi kirjoittaa kansandemokraattiseen lehteen, mitä oikeasti näkee ja ajattelee.
Vaimolleen Atos epäilee, onko hallintoa mahdollista korjata, jos vika ei ollutkaan yksin Stalinissa.
”Entä jos se juontaa jo Leninin puolueteoriasta ja koko demokraattisesta sentralismista”, hän kysyy.
Annallakin ovat epäilykset alkaneet herätä, mutta hän väistelee ”taistelutilanteen aiheuttamilla ylilyönneillä”, kun puhe on Ukrainan nälänhädästä.
Moskovassa vierailulla oleva Alma kiteyttää yleisemminkin puoluelehden toimittajan vaikean aseman: Neuvostoliiton kirjeenvaihtaja näkee enemmän kuin maahan kutsutun ”delegatsian” jäsen, mutta ei voi eikä saa kirjoittaa enempää kuin delegatsian jäsen.
Nykyisin sitä kutsutaan itsesensuuriksi.
Almasta tuntuu kuin Atoksen Kansan Uutisten kirjoitusten mottona olisi, että ”älkää olko huolissanne turhan takia – kyllä täällä hyvin menevät asiat, aivan suurenmoisesti”.
Erilainen nuorisokuvaus
Romaanin nimessä ensimmäisenä tulee kuitenkin poika, ei isä. Teoksen alkuosa on kuvaus poikkeuksellisesta varhaisnuoruudesta etuoikeutetussa asemassa Moskovassa.
Perttulat asuva hyvin hyvissä oloissa, ja kaviaaria on tarjolla enemmän kuin Ale sietää.
Ale on pikkuvanha aito kulttuurisuvun vesa. Hän käyttäytyy kohteliaasti ruokapöydässä, oppii nopeasti venäjän kielen, saa hyviä arvosanoja koulussa, kuuluu shakkikerhoon ja tempautuu teatterin maailmaan. Ja kokee värisyttävän, mutta viattoman ensirakkauden.
Atos olisi halunnut jatkaa Moskovassa kolmivuotisen pestinsä jälkeenkin, mutta tieto hänen kriittisyydestään on kantautunut liian moniin korviin eikä jatkoaikaa anneta.
Tilanne oli uudistumisen airut
Oikeassa elämässä Jarno Pennanen perusti Suomeen palattuaan kriittisen sosialistisen Tilanne-aikakauslehden. Se oli kansandemokraattisen liikkeen 1960-luvun uudistumisen etulinjassa arvostelemalla neuvostokommunismia ja dogmaattista marxismi-leninismiä, joka oli Neuvostoliiton valtioideologia. Tilanne eli loppuajat kitkuttaen vuoteen 1966.
Jarkko Vesikansa totesi vuonna 2004 väitöskirjassaan Salainen sisällissota – työantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa Suomalaisen yhteiskunnan tuki -säätiön kanavoineen rahaa Tilanne-lehdelle tarkoituksenaan edistää SKP:n hajoamista. Se ei ilmeisesti onnistunut. SKP:n hajoamista väitöskirjassaan Kivääri vai äänestyslippu tutkinut tohtori Veli-Pekka Leppänen ei edes mainitse Pennasen nimeä.
Naiivit taistolaiset
Jotaarkka Pennasen romaanin puolivälissä tehdään loikka vuoteen 1968, jolloin kulttuuritaistolaisuus alkoi järjestäytyä. Romaanin Ale ei liity taistolaisten perustamaan Kulttuurityöntekijäin liittoon (KTL), ja huomaa pian monien ovien sulkeutuvan ja puhekumppanien kaikkoavan.
Historian ironiaa on siinä, että taistolaisten perustama Kulttuurivihkot julkaisee romaanin, jossa äkkiherätyksen taistolaisuuteen saanutta Alen tyttöystävää Birreä kuvataan niin tietämättömäksi ja naiiviksi, että Alea hävettää.
”Kommunisti elää jatkuvassa sotatilassa, kunnes yhteinen päämäärä, luokaton yhteiskunta on saavutettu. Käskyjä on noudatettava”, Birre julistaa keskustelussa Alen vanhempien kanssa.
Kuulostaisi yliampuvalta, jos ei olisi lukenut vähän aiemmin Lauri Hokkasen kirjaa, jonka mukaan todellinen Seppo Toiviainen julisti kommunistisen herätyksen saatuaan aikaa vihata ja tulla vihatuksi.
Jarno Pennanen kuoli 62-vuotiaana. Romaanin Atos kuolee sydänkohtaukseen käytyään kiivaan kommunismi-keskustelun Birren ja Alen kanssa.
Unelman katkera loppu
Siihen romaanikin olisi kannattanut lopettaa. Loput yli sata sivua Alen kokemuksista teatterimaailmassa eivät vedä alkuunkaan vertaa kiehtovalle alkuosalle. Jotaarkka Pennanen kirjoittaa mieleenpainuvasti maanalaisuuden kauden ja sotien aikaiset vankilat kokeneista kommunisteista, heidän ristiriitaisesta suhteestaan Neuvostoliittoon ja tämän kaiken vaikutuksesta vuoden 1968 sukupolveen.
Romaanin viimeinen varsinainen luku on kuitenkin tärkeä. Vanhat Anna ja Alma keskustelevat Neuvostoliiton lakkauttamisesta. Mitä jäi käteen unelmasta ja uskosta sosialismiin ja Neuvostoliittoon? Miksi he uskottelivat itselleen jotain muuta kuin olivat itse nähneet matkoillaan Neuvostoliitossa?
Alman mukaan on käynyt ilmi, että suomalaiset kommunistit taistelivat samanlaisten murhaajien ja valehtelijoiden puolesta kuin fasistit olivat. Fasistit olivat kuitenkin rehellisempiä, koska he eivät peitelleet rotuvihaansa.
”Me emme pettäneet puoluetta, mutta puolue petti meidät, ja se on katkeraa”, Alma sanoo.
Elias Krohnin johtama Kulttuurivihkot on julkaissut lehden lisäsi runo- ja aforismikirjoja. Jotaarkka Pennasen kirjoittama romaani on hieno lisä pienkustantajan laatua painottavaan tuotantoon. Mikään avaus laajempaan romaanituotantoon se ei Krohnin mukaan kuitenkaan ole.
Jotaarkka Pennanen: Pojan ja isän Moskova. 379 sivua, Kulttuurivihkot.
uutiskirje 