Tuleva vuosi on Teatteri Vanhan Jukon juhlavuosi. Parin ammattilaisen vuonna 1995 Lahteen pystyttämä teatteri on sinnitellyt 30 vuotta hengissä ja, mikä tärkeintä, tuonut nähtäville tukun laadukkaita kantaesityksiä ja uusia tulkintoja. Vanha Juko on yhä pieni ja vähissä varoissa, mutta varman paikkansa näyttämötaiteessa se on vallannut. Ensi-illat ovat usein kohonneet tapauksiksi.
Tämän syksyn ensi-ilta on Anneli Kannon romaaniin (2008) pohjaava Veriruusut. Valkeakosken tehtaantyttöjen tie sisällissotaan on ennenkin siirretty teatterilavalle, tunnetuimpana Lauri Maijalan versio KOM-teatterissa vuonna 2018.
Vanhaa Jukoa johtava Esa-Matti Smolander ohjaa nyt Veriruusut-sovituksensa oman talon näyttämölle. Oitis sen voi todeta mittavaksi, näyttäväksi ja kuuluvaksi produktioksi, jossa ei ole pihtailtu voimavaroissa.
Aseisiin ei koskaan turvauduta kevytmielisesti, kapinalla on aina syynsä.
On kuusi näyttelijää, on kekseliäällä tyylillä rakennetut lavastukset, ääni- ja valomaailmat, ja on muutamia uusia lauluja näyttelijä-muusikko Minja Koskelta. Pantakoon merkille, että tämä kaikki on edellyttänyt pieneltä teatterilta varsin huomattavaa ponnistusta ja riskinottoa. Panoksia on.
Kuinka sitten jäsentyy ja kulkee itse tarina, alaikäisten nuorten taival kohti sotaa ja sodassa?
Päähenkilö on viisitoistavuotias työläistyttö Sigrid (Suvi Blick). Tapahtumia juoksutetaan hänen, hänen perheensä ja työtoveriensa kokemusten läpi, paperitehtaan varjossa mutta myös nuorten ihmisten iloissa. Sigridin äiti (Maria Nissi) on ankaruudessaan kohtuuton, isä (Ola Blick) leppeän tahdoton.
On myös roisimpia puheita ja elämänkoulua, niin tehtaalla kuin Sigridin ystävän Martan (Minja Koski) kotona. Kun pappi ei suostu lukemaan Martan ja sulhasen kihlakuulutuksia kirkossa, he päätyvät omantunnonliittoon.
Juonellisesti tärkeä on alun kohtaus, jossa tehtaalla aloittava Sigrid joutuu työnjohtajan (Matti Pajulahti) häpäisemäksi. Muut tytöt eivät ehdi varoittaa tulokasta tästä sarja-ahdistelija Forsströmistä.
Työväenliikkeen pyrintöjä esitellään alussa hieman, pinnallisesti tosin. Naisagitaattorikin piipahtaa työväentalolla. Mutta yhteiskunnan raakaa pohjatilannetta ei valoteta, kirkastumatta jää se perusseikka, miksi kansakunta jakaantuu ja katselee pian vastapuolta pitkin kiväärinpiippua.
Aseisiin ei koskaan turvauduta kevytmielisesti, kapinalla on aina syynsä. Vuonna 1917 toteutui romahdusmainen köyhtyminen, teollisuuden Venäjän-vienti tyrehtyi ja viljantuonti samoin. Nälkä tuli tutuksi Valkeakoskenkin tehtailla. Nälkä on punikki -sanonta kävi toteen.
Yleinen köyhyys, jyrkkä epätasa-arvo ja oikeudeton työelämä olivat sitä pitkäaikaista pohjamultaa, josta kesän ja syksyn 1917 äkkitekijät saivat lisäkasvua. Totta kai valtiolliset asiat vaikuttivat nekin, valtalaki, marraskuun suurlakko, asekaartit ja muut.
Kun tämän kohti kapinaa vieneen syy- ja seurauskimpun lankoja ei koeteta availla, sisällissotaan tupsahdetaan kuin tyhjästä. Näytelmän kompastuskivenä on liian (ei täysin) historiaton dramaturgia, esitys leijuu irti kontekstistaan. Vuoteen 1918 perehtymättömällä katsojalla lienee vaikeuksia saada kunnolla kiinni siitä, mitä, miksi ja missä milloinkin tapahtuu.
Väliaikaan asti esitys seilaa tyylilajista toiseen hämärästi.
Loppua kohden Veriruusut tarjoaa pysäyttävimmät hetket. Näytelmä kiinteytyy ja ulottuu jo paremmin katsomoon. Esimerkiksi Maria Nissin painetta nostava monologi, kuvaus kuopan reunalta, edustaa näytelmän ehdotonta huippua. Hän osaa ilmentää ihmisen paljasta tuskaa ja kuolemanpelkoa.
Näyttelijät tekevät roolinsa antaumuksella, moni useammankin roolin. Lavalla on puoli tusinaa kiintoisia vanhajukotyyppejä, entisiä ja uudempia. Yllä mainitut puutteet eivät johdu heidän panoksestaan vaan sovituksen ja ohjauksen valinnoista.
Geometrisesti innoittunut lavastus on mallikas omalla tavallaan, vailla kiinnekohtia tapahtuma-aikaan. Lavastaja Ola Blickin käsiohjelmassa lausumat perustelut keltaisen värin ylivallalle menevät kuitenkin minulta ohi. Blickin mukaan keltainen ei ole poliittinen väri. ”Keltainen symboloi valoa, rohkeutta ja toivoa”. Varmaan symboloi, mutta olisikohan punainen koskaan ollut poliittisesti ja esteettisesti yhtä perusteltu väri kuin Veriruusujen aikaan?
Vanhan Jukon voimakkaana piirteenä on useinkin ollut yllätys, toisinnäkemisen tapa. Yllätystä kyllä saadaan, mutta historiallisen näkemisen (näkemättömyyden) tavassa on nyt parantamista.
Veriruusut. Ensi-ilta 13.9. Teatteri Vanhassa Jukossa. Anneli Kannon romaanista sovittanut ja ohjannut Esa-Matti Smolander. Musiikki Minja Koski. Lavastus Ola Blick. Puvut Iida Ukkola. Valot Antti Haiko. Äänet Janne Louhelainen. Näyttämöllä Ola Blick, Suvi Blick, Annika Hartikka, Minja Koski, Maria Nissi ja Matti Pajulahti. Esityksiä 15.11. asti.
uutiskirje 
