Pavel Tahkovuori kuvasi ennen työkseen burgereita ja sisäfilepihvejä. Ravintoloiden markkinointikuvissa annosten piti näyttää mahdollisimman houkuttelevilta. Se oli Tahkovuorelle unelmatyötä – kunnes hän luki lehdestä teurastamolla työskennelleen eläinlääkärin haastattelun.
Karmeat kuvaukset eläinten olosuhteista saivat Tahkovuoren jättämään niin liharuokien syömisen kuin niiden kuvaamisenkin. Hän siirtyi kuvaamaan perhejuhlia – ja perusti Viral Vegans -eläinoikeusjärjestön yhdessä muun muassa Benjamin Pitkäsen kanssa.
Aktivismin tuoman julkisuuden myötä Tahkovuori ja Pitkänen alkoivat saada yhteydenottoja eläintenhoitajilta, eläinlääkäreiltä ja muilta ruuan alkutuotannon työntekijöiltä. Nämä halusivat kertoa omista, usein traumaattisista kokemuksistaan.
– Meille kertyi yhä enemmän hiljaista tietoa. Alkutuotannosta valottui pimeitä pisteitä, joista mekään emme olleet tienneet. Tuotantotiloihin ja teurastamoille ei helposti pääse näkemään eläinten päivittäisiä oloja. Siellä töissä olevat tietävät niistä parhaiten, Tahkovuori sanoo.
Kärsimys on arkea
Alan työntekijöiden kokemukset ovat keskeisellä sijalla Tahkovuoren ja Pitkäsen tuoreessa tietokirjassa Rakkaat eläimet, joita syömme. Eläinten lyöminen kepeillä tai potkiminen ovat arkea. Eläinlääkäri kuvailee sikojen korviin sattuvia huutoja ja karmaisevaa veren hajua teurastamoissa.
Tehokkuuspaineet ja jatkuva kiire ovat eläintuotannon arkea. Kun eläimiä liikutellaan, kaikkien on mentävä nopeimpien tahdissa, jalkavammaistenkin, kertoo eräs sikalassa työskennellyt. ”Työntekijä̈t sitten hakkaavat niitä eteenpä̈in millä̈ pystyy.”
”Eläintuotannon tuet vesittävät Suomen hiilineutraaliustavoitetta.”
Sikatilalla työskennellyt kertoo, kuinka sairaita porsaita lopetettaessa ohjeistettiin lyömään porsaan pää kahdesti betonilattiaan ja jos porsas jäi vielä kitumaan, se piti jättää itsekseen kuolemaan.
Monet tuotantoeläimille kärsimystä aiheuttavat toimintatavat ovat Suomessa normaaleja ja laillisia – esimerkiksi vasikkojen ahtaminen virikkeettömiin yksilökarsinoihin ja niiden sarvenaiheiden nupouttaminen, mistä aiheutuu kivuliaita kolmannen asteen palovammoja. Toisaalta eläinten hyvinvointilaissa todetaan, että eläimille ei saa aiheuttaa tarpeetonta kipua tai kärsimystä ja sairasta tai vahingoittunutta eläintä on autettava.
– Koko järjestelmä on eläimille turhaa kärsimystä, Tahkovuori kommentoi.
Ongelmista kielletään puhumasta
Alan työntekijät eivät esiinny kirjassa nimillään. Tahkovuoren ja Pitkäsen mukaan puhumattomuus ongelmista on alalla normi. Hiljaisuuteen kannustetaan alan ammatillisesta koulutuksesta alkaen.
Kirjassa kerrotut kokemukset kattavat satoja eläintiloja eri puolilta Suomea. Myös kirjoittajat itse ovat vierailleet lukuisilla tiloilla. Teurastamoihin ja broilerihalleihin ei tosin ulkopuolisia juuri päästetä.
– Teurastamoissa vedotaan liikesalaisuuksiin tai siihen, ettei ihmisille tulisi paha mieli. Mutta miten voit tuottaa jotain haluamatta näyttää kellekään, miten sitä tuotetaan, ja samaan aikaan puhua vastuullisesta, onnellisesta ja hyvinvoivasta eläimestä? Pitkänen kysyy.
– Me maksamme eläintuotannosta verovaroilla ja meidän pitäisi pystyä keskustelemaan siitä.
Tietokirjailija Elina Lappalainen on todennut, että taloustoimittajan on helpompi päästä vierailemaan ydinvoimalassa kuin broilerihallissa. Vierailukieltoa perustellaan usein tartuntavaaroilla ja hygieniasyillä, jotka ovat sinänsä aiheellisia huolia. Siitä huolimatta esimerkiksi tuottajien sometiimit kuvaavat tiloilla videoita julkkisten kanssa, Tahkovuori ja Pitkänen huomauttavat kirjassa.
Ei parvia vaan massoja
Broilerihalleissa yhdellä linnulla on kasvatuksen loppuvaiheessa käytännössä alle A4-paperiarkin verran tilaa liikkua. Suomessa käytettävä kasvatustiheys on EU:n broileridirektiivin maksimi, 42 eläinkiloa neliömetrillä.
– Munijakana ja broileri on molemmat jalostettu punaviidakkokanasta, joka elää noin 12 linnun parvessa. Broilerituotannossa puhutaan kymmenien tuhansien lintujen massasta. Ja se näkyy broilerien pahoinvoinnissa, Tahkovuori vertaa.
Eläintarhojen oloista ollaan usein aiheellisesti huolissaan, mutta tuotantoeläimiin verrattuna olot ovat aivan eri luokkaa, jatkaa Pitkänen.
– Globaalisti kymmeniä miljardeja yksilöitä sullotaan sellaisiin tiloihin, jotka useiden eläintarhojenkin standardeilla olisivat karseita.
Vielä räikeämpiä ovat erot tuotantoeläinten ja lemmikkieläinten kohtelussa.
Tilakokojen ja tehokkuuden kasvu on lisännyt eläinmääriä lähes kaikessa eläintuotannossa. Jotakin positiivistakin kehitystä Tahkovuori ja Pitkänen näkevät: teknologian kehittyminen on tarjonnut aiempaa parempia mahdollisuuksia eläinten terveyden seurantaan.
Mielikuvissamme pienten kotimaisten tilojen tuotantotavat ovat muita eettisempiä. Läheskään aina eläinten olot eivät niissäkään ole häävejä.
– Voi olla jaksaminen ja rahat lopussa eikä ole varaa investoida eläimiin, Tahkovuori kuvailee.
Luomutiloilla standardit ovat muita tiukemmat, mutta niistäkin kirjassa on pari ikävää kuvausta.
Päästöjä ilmakehään ja Itämereen
Eläintuotannossa ei ole kyse yksinomaan eläimistä, Tahkovuori ja Pitkänen korostavat. Sillä on vaikutuksia ympäristöön, ilmastoon, maankäyttöön, kansanterveyteen, pandemioihinkin.
Rehun kasvattaminen eläintuotantoa varten vie 83 prosenttia maailman peltopinta-alasta, vaikka vain 18 prosenttia ruuan kilokaloreista tulee lihasta tai maidosta, kirjassa kerrotaan. Suomen kasvihuonekaasupäästöistä 29 prosenttia tulee ruokajärjestelmästä, jossa eläintuotannon osuus on huomattava.
Ravinneylijäämien valuminen pelloilta vesistöihin vaikuttaa suoraan Itämeren rehevöitymiseen.
– Vaikka parannuksiakin on tehty, osa esimerkiksi lannasta valuu yhä vesistöihin, Tahkovuori toteaa.
Myös liialliseksi yltynyt proteiinin, useimmiten eläinperäisen, syöminen heikentää Itämeren tilaa. Se osa proteiinista, jota elimistömme ei pysty hyödyntämään, poistuu virtsan mukana typpenä. Jätevesiemme mukana mereen päätyvä typpi voimistaa levien kasvua ja siten pahentaa rehevöitymistä.
Luonnonvarakeskuksen ja Suomen ympäristökeskuksen tutkijoiden kehittämässä Itämeri-laskurissa eläinperäisten tuotteiden vaikutus Itämeren rehevöitymiseen on laskettu hyvin merkittäväksi. Esimerkiksi vaihtaminen sekaruokavaliosta vegaaniruokavalioon voi vähentää henkilön ravinnekuormitusta lähes puolella.
Kasviproteiinit omasta maasta
Kotimaista eläintuotantoa perustellaan usein omavaraisuudella. Osa eläinperäisestä ruuasta päätyy kuitenkin myös vientiin, Tahkovuori ja Pitkänen huomauttavat.
– On järjetöntä, että viemme verovaroin tuotettua bulkkisianlihaa Kiinaan ja saastutamme täällä Itämerta, Pitkänen painottaa.
Omavaraisuus kasviproteiinien tuotannossa on puolestaan realistinen tavoite. Esimerkiksi Sitran tilaaman ja Luonnonvarakeskuksen tekemän tuoreen selvityksen mukaan kotimaisen kasviproteiinin tuotanto voitaisiin vuoteen 2040 mennessä kolminkertaistaa.
– Keskusteluissa puhutaan avokadoista ja muusta aivan absurdista. Me haluamme puhua suomalaisesta kasvipohjaisesta ruuasta, kuten härkäpavuista ja herneistä, Pitkänen sanoo.
Kirjassa ovat esillä eläintuotannon saamat yhteiskunnalliset tuet. Suomalaista maataloutta tuettiin viime vuonna noin 1,8 miljardilla eurolla, josta noin 60 prosenttia oli kansallisia verovaroista rahoitettuja tukia ja loput EU:n tukia. Tukia maksetaan suurelta osin peltoalan tai eläinmäärien perusteella, ja huomattava osa menee eläintuotannon tai siihen tarvittavan rehutuotannon hyväksi.
– Kyse on haitallisista yritystuista, jotka vesittävät Suomen hiilineutraaliustavoitetta. Teollisuudenalana eläintuotanto on vapaamatkustaja muutoksessa, Pitkänen kritisoi.
Kauppa portinvartijana
Vaikka nyt hallituksessa olevat oikeistopuolueet vannovat vapaiden markkinoiden nimiin, maatalouden tukipolitiikassa tämä ei näy.
– Nykytuotanto muistuttaa enemmän suunnitelmataloutta. Jos on talousoikeistolainen, silloin pitäisi tajuta, että ei ole valtion tehtävä päättää ihmisten puolesta, mitä he haluavat syödä, Tahkovuori sanoo.
Kehityksen jarruna Tahkovuori ja Pitkänen näkevät vahvat etujärjestöt, ennen kaikkea maataloustuottajien MTK:n, jonka lobbaustoimintaa he kirjassa ruotivat.
– Hyvin pieni eturyhmä on saanut hyvin vahvan aseman politiikassa. Sitä pitäisi nyt uudelleenarvioida, Pitkänen esittää.
Yllättävimmäksi asiaksi, jonka kirjaa tehdessä oppivat, Tahkovuori ja Pitkänen mainitsevat vähittäiskaupan roolin. Se on merkittävä portinvartija kulutustottumusten muuttumisessa.
– Tällä hetkellä kauppa diskriminoi kasviproteiineja, Pitkänen syyttää.
”Miten voit tuottaa jotain haluamatta näyttää kellekään, miten sitä tuotetaan?”
Kaupan alalla toimiva markkinointiasiantuntija kertoo Tahkovuoren ja Pitkäsen kirjassa sekä Markkinointiuutiset-lehden (4.9.) haastattelussa anonyymisti huimista eroista liha- ja kasviproteiinituotteiden voittomarginaaleissa. Tarjouslihatuotteissa marginaali on hänen mukaansa 1–10 prosenttia, kasviproteiineissa keskimäärin 75 prosenttia.
– Ihmiset tekevät ostopäätöksiään hinta edellä ja ostavat eläinperäistä, koska se on huomattavasti halvempaa, sanoo Pitkänen.
Kauppaketjujen edustajat ovat kiistäneet, että kasviproteiinituotteita syrjittäisiin hinnoittelussa. He perustelevat hintaeroja muun muassa niiden vähäisemmällä kysynnällä.
– Mutta eihän kysyntä voi kasvaa, jos hinta ei tule alas. Kauppa ei voi paeta vastuutaan, Pitkänen kommentoi.
Murros on mahdollisuus
Pitkänen ja Tahkovuori ymmärtävät ruokamurroksen tuskallisuuden maataloustuottajille ja muille alan toimijoille.
– Emme halua tieten tahtoen vastakkainasettelua, mutta tuomme ongelmakohdat esille. Alalla työskenteleville ihmisille tarvitaan reilu siirtymä, kuten turkistarhauksessakin. Osa heistä voi jatkaa maatalouden parissa, osa voi työllistyä muualle, Pitkänen arvioi.
Kirjassa arvioidaan, että Suomen siirtyminen kasvituotantoon merkitsisi noin 10 000 ihmisen uudelleentyöllistymistä tai -kouluttautumista. Määrä voi tuntua isolta, mutta Suomen maatalouden historiaan suhteutettuna se on verrattain pieni, kirjoittajat toteavat. Murrokseen liittyy myös isoja mahdollisuuksia.
– Kasvipohjaiseen ruuantuotantoon siirtyminen voisi olla valtava vientipotentiaali. Suomella on kaikki eväät siihen, korkea koulutusaste ja paljon innovaatiotoimintaa, Pitkänen sanoo.
Pallo on Pitkäsen ja Tahkovuoren mukaan valtiolla ja EU:lla, jotka nyt ohjaavat maataloustukiaan vanhan kaavan mukaan rohkean uudistamisen sijaan.
Pavel Tahkovuori & Benjamin Pitkänen: Rakkaat eläimet, joita syömme. Into Kustannus 2024. 303 s.
uutiskirje 
